Heti kun nahka ja lihat oli saatu rattaille, lähtivät he kulkemaan kotiin metsänvartijantalolle.
— Nyt on sinun pyssysi monin kerroin maksettu, sanoi Jaakko matkalla
Alfredille. — Tästä lihasta saan monta markkaa.
— Sehän on mainiota. Mutta toivottavasti ei tämä ole viimeinen saaliini.
— Ei suinkaan. Mutta kuulehan — siitä johtuu mieleeni — sinun pitänee ajaa takaisin kuopalle ja korjata kaikki sisälmykset näkyvistä ja luoda lunta veripilkuille. Minä olen näet huomannut, että karja kovasti kammoaa verta. Olen nähnyt sen pari kertaa kun olen ampunut peuran, niin ovat toiset tulleet paikalle ja heti kohta juoksujalkaa, häntä pystyssä ja mylvien kiitäneet pakosalle.
— Kiitos neuvosta, Jaakko, sanoi Alfred. — Ja tiedättekö mitä — minä vien sinne samalla läjän kuivia sanajalkoja ja hajoitan ne kuopan pohjalle. Muutoin sattuu helposti, että joku hieho tai vasikka, joka putoaa siihen, särkee luunsa, ja siitä meillä ei ole suurtakaan iloa.
— Tuommoisen kuopan kaivaminen on kai vienyt monta tuntia? kysyi
Edvard.
— Niin on, mitä syvemmälle pääsin, sitä vaikeammaksi kävi työ. Päälle päätteeksi täytyi minun kuljettaa pois kaikki multa ja sirottaa se maahan. Kokonaisen kuukauden tein työtä, viimein kuljin tikapuita myöten edestakaisin ja multaa en enää voinut lapiolla luoda ylös, vaan täytyi minun kantaa se vasussa.
— Kylläpä siinä on kärsivällisyyttä kysytty. Mutta sinä oletkin paljon sitkeämpi kuin minä, sanoi Edvard.
Talvi kului nopeasti ja hiljaisesti. Jaakon täytyi enimmäkseen pysyä sisässä leininsä tähden, ja Edvard kävi metsällä yksin tai veljensä seurassa. Alfred sai sitäpaitsi pari vasikkaa verrattomaan ansaansa. Ne saatiin hengissä ylös kuopasta ja vietiin navettaan toisten lisäksi ja niin edistyi talon karjanhoito nopeasti. Vanha Jaakko oli nyt niin heikko, ettei hän enää jaksanut lähteä hakemaan koiranpentuja, jotka oli heille luvattu. Tammikuu oli käsissä — juuri siinä kuussa Jaakko oli luvannut ne noutaa — mutta nyt ei ollut ajattelemistakaan, että hän olisi kyennyt niin pitkälle matkalle. Hän ei myöskään tahtonut lähettää Edvardia tai Alfredia niitä hakemaan. — Minä tulen kyllä pian terveemmäksi, sanoi hän joka kerran, kun asia tuli puheeksi. Vihdoin viimein huomatessaan, ettei hänen terveytensä tullut sen paremmaksi, salli hän Edvardin lähteä.
Hän selitti hänelle tarkoin, mitä tietä hänen tuli kulkea metsävoudin asunnolle, ja neuvoi häntä esiintymään hänen pojanpoikanaan, Edvard Armitagena.