Seuraavana aamuna Edvard satuloitsi Kimon ja lähti matkaan.
— Jospa minä saisin lähteä mukaasi, sanoi Alfred, joka saattoi veljeään kappaleen matkaa.
— Niin, jospa saisit! Minusta tuntuu kuin olisin orja, joka on saavuttanut vapautensa. Minä tiedän kyllä, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olemme vanhalle Jaakolle, ja olenkin hänelle sydämestäni kiitollinen; mutta minä en saata ymmärtää, mitä pahaa hän luulee meille tapahtuvan, jos me näyttäydymme Lymingtonissa.
— En minäkään sitä käsitä, Edvard, mutta luulen, että vaara pääasiallisesti kummittelee Jaakon mielikuvituksessa. Kukapa tahtoisi tehdä meille pahaa senvuoksi, että isämme taisteli kuninkaan puolesta, kun itse olemme rauhallisia. Mutta mitä silloin ensi työksesi tekisit, Edvard, jos lähtisit pois metsästä?
— Tietysti ilmaisisin kuka olen ja vaatisin perinnökseni isäni maatilaa, Arnwoodia.
— Sitäpä Jaakko juuri pelkääkin, ja se tuottaisi sinulle vain onnettomuutta. Jaakko on näet uskonut minulle, vaikkei hän ole sitä sinulle rohjennut kertoa, että maatila on joutunut parlamentille, koska meidän isämme on taistellut sitä vastaan, ja jos sinä koettaisit saada sitä takaisin, joutuisit varmasti vankeuteen.
— Ja miksi ei Jaakko uskaltanut kertoa sitä minulle?
— Koska hän pelkäsi, että sinä vihoissasi moisesta vääryydestä ryhtyisit johonkin varomattomaan tekoon, joka voisi syöstä meidät kaikki onnettomuuteen. Hän sanoi myöskin, että hän ei luultavasti enää elä kauan, sillä hän huomaa, kuinka voimat vähenevät päivä päivältä. Hän toivoisi vain saavansa vielä elää vuoden tai pari voidakseen pitää sinua aisoissa. Jos sinä menet ilmaisemaan itsesi ja vaadit isäinperintöäsi, selitti Jaakko minulle tuonoin, pidättävät viholliset sinut, ja samalla joudumme Alice, Edit ja minäkin heidän valtaansa. Miten luulet pikku sisartemme silloin käyvän? He tulisivat tietysti kuninkaalle vihamielisten ihmisten luo, jotka mielihyvällä kiusaisivat ja vaivaisivat kuninkaanpuoltajan, eversti Beverleyn tyttäriä.
— Jaakko olisi voinut sanoa tämän kaiken minulle itselleni.
— Hän pelkää kiivasta luonnettasi; ja siksi hän alituisesti pelkää, että sinä lähtisit pois täältä metsästä. "Minä rukoilen joka ilta, että Jumala sallisi minun vielä elää, niin että voisin hillitä veljesi levottomuutta ja matkahalua", sanoi hän minulle kerran.