— Minä en lähde minnekään, niin kauan kuin olen sisarteni ainoa tuki. Jos he olisivat turvassa, kääntäisin vaikka jo tänäpäivänä selkäni pikku mökillemme.
— Minä sanon kuten Jaakko: Odota. Se sana on kullan arvoinen näihin aikoihin. Mutta eipä silti tarvitse elää piilossa, vaikka onkin varovainen. Minä en todellakaan luule meille siitä vahinkoa koituvan, vaikkapa liikkuisimmekin kaupungissa ja muissa sellaisissa paikoissa. Kun vain kuljemme Armitagen nimellä, ei yksikään ihminen saata tuntea meitä näissä puvuissa, jotka nyt ovat yllämme ja niin muuttuneet kuin olemme. Sekä sinä että minä olemme tulleet suuriksi ja vahvoiksi. Tuulet ja säät ja jokapäiväinen raataminen ovat karaisseet ja ahavoittaneet meitä niin, että todella näytämme siltä, kuin olisimme asuneet metsässä paitaressuista saakka. Me emme tosiaan näytä eversti Beverleyn pojilta.
— Olen täydellisesti samaa mieltä kanssasi, vastasi Edvard. — Äläkä sinä luule minua niin kauhean kiivaaksi kuin mitä Jaakko kuvittelee. Sydämeni hehkuu vihasta, mutta minä voin hillitä mieleni, ja voin hallita itseäni, silloin kuin tahdon. Ja nyt huomaan kyllä, että tässä täytyy panna viekkaus viekkautta vastaan. Sitäpaitsi — niin kauan kuin kuningas istuu vankilan muurien sisäpuolella, ja hänen miehensä ovat hajallaan ja maasta karkoitetut, niin kauan en minä voi mitään toimittaa ja jos ilmaisisin itseni, vahingoittaisin sillä vain itseäni ja meitä kaikkia. Voit siis luottaa siihen varmasti, että minä pysyn alallani ja salaan oikean nimeni. Mutta sen sinulle sanon: minun täytyy ja minä tahdon puhella muiden ihmisten kanssa, en voi elää kuin säkissä tietämättä rahtuakaan siitä, miten tässä maassa eletään.
— Sinä olet oikeassa, veli. On parasta, että liikut vähän muuallakin kuin yksinomaan tässä metsässä — ole vain varovainen! Mutta nyt minun täytyy lähteä kotiin raatamaan. Onnea matkalle, Edvard. Ja koeta saada hiukan haulia minulle metsävoudilta, minä tarvitsen kovin niitä. Jää hyvästi.
— Jää hyvästi! Edvard kiirehti Kimoa ja katosi pian metsään.
Yllämainittu keskustelu osoittaa parhaiten, kuinka perin erilaiset veljesten luonteet olivat. Edvard oli rohkea ja kenties vähän liiaksi kiihkeä, mutta hän kuunteli aina toisten järkeviä neuvoja ja seurasi niitä. Hänet oli kasvatettu suuren maatilan perillisenä, ja sen vuoksi hän syvästi tunsi nykyisen nöyryytetyn asemansa — hän, jonka tulevaisuus lapsena oli näyttänyt niin loistavalta. Lapsuudesta asti oli hänen mielensä palanut sotaan ja miekan melskeeseen, ja hänen uljas isänsä oli yhä vain elähdyttänyt tätä hänen taipumustaan. Mutta tästä sotaisesta mielialasta huolimatta oli hänellä hyvä ja puhdas sydän eikä koko Englannin valtakunnassa ollut ylevämielisempää nuorukaista kuin Edvard Beverley.
Alfred oli paljon levollisempi ja hiljaisempi. Hänen mietiskelevän ja syvän luonteensa mukaista ei ollut raivata uusia uria tai kulkea etumaisena, paremmin hän oli paikallaan siinä, missä kysyttiin hyviä ja viisaita neuvoja. Yhdessä kohdassa hän kuitenkin oli Edvardin kaltainen, hän oli rohkea kuten veljensä vaikkei hänen rohkeutensa ollut niin kiihkeätä laatua — se oli kuin hehkuva hiillos, joka vasta silloin ilmiliekiksi leimahtaa, kun siihen puhalletaan. Alfred oli syntynyt rauhan mieheksi, sen saattoi selvästi huomata; hän viihtyi paraiten saadessaan puuhailla tallissa tai vainiolla — sellainen elämä häntä miellytti.
Molempien veljien välillä ei koskaan vaihdettu pahaa sanaa. He tulivat mainiosti toimeen keskenään, ja se johtui siitä, ettei kumpikaan pitänyt itseään toista viisaampana eikä itsepintaisesti pysynyt omassa mielipiteessään. Päinvastoin oli heillä molemmilla sama tarkoitusperä — noudattaa toisen tahtoa ja mieltä.
KAHDEKSAS LUKU.
Keropää ja hänen tyttärensä.