Edvard ratsasti hyvää vauhtia, ja parin tunnin kuluttua hän oli saapunut Uudenmetsän toiseen päähän. Vähän ennen päivällisaikaa hänen hevosensa seisahtui metsävoudin talon edustalle. Hän talutti Kimon aidan luo, sitoi sen suitsista portinpieleen ja astui pienen puutarhan poikki, jossa lumikellot jo alkoivat pistäytyä esiin; muutoin oli maa vielä paljas tähän aikaan vuodesta. Hän kolkutti ovelle, ja pieni, noin kolmen-neljäntoistavuotias tyttö tuli avaamaan.
— Onko Oswald Patridge kotona? kysyi Edvard.
— Ei, hän on metsällä, vastasi tyttö.
— Milloin hän palaa?
— Luultavasti vasta illalla.
— Sepä ikävä. Olen ratsastanut pitkän matkan tavatakseni häntä. Eikö hänellä ole vaimoa tai muuta perhettä, jonka kanssa saisin puhua?
— Vaimoa ei hänellä ole, mutta kenties voisin minä…?
— Niin, minä tulin vain noutamaan kahta koiranpentua, jotka hän oli luvannut sukulaiselleni, Jaakko Armitagelle. Ukko on liian heikko voidakseen itse tulla niitä ottamaan, senvuoksi hän lähetti minut.
— Minä tiedän kyllä, että talossa on koiria sekä suuria että pieniä, mutta en ollenkaan tiedä, mitkä niistä ovat teille tulevat. Odottakaa hetkinen, niin puhun isälleni.
Hän meni sisälle, mutta tuli heti takaisin ja pyysi Edvardia sisään; isä halusi puhutella häntä. Nuorukainen astui sisään tytön seurassa ja tuli huoneeseen, missä istui mies puritaanien tummassa, yksinkertaisessa puvussa. Pöydällä hänen edessään oli suuret läjät papereita ja kirjoja. Edvard huomasi heti, että hän oli niinkutsuttu "keropää", sen nimen olivat Cromwell ja parlamentin puoluelaiset saaneet, koska heillä oli tapana leikata tukkansa ihoa myöten, päinvastoin kuin kuninkaan väki ja aateliset, joiden hiukset liehuivat kiharoina olkapäillä. Samoin oli hänen suippokupuinen hattunsa, jonka hän oli asettanut tuolille miekkansa viereen, aivan toista mallia kuin kavaljeerien päähineet.