— Tässä on nuorukainen, isä, sanoi tyttö, jonka jälkeen hän astui toiselle puolelle huonetta ja istui tulen ääreen.
Mutta hänen isänsä ei keskeyttänyt työtään, hän luki edelleen kirjettä, jonka hän juuri oli avannut; ja Edvardia loukkasi syvästi tämä keropään huolimaton kohtelu. Hänen, Edvard Beverleyn, täytyi seisoa oven suussa nöyrästi odottaen, kunnes hänet suvaittiin huomata. Onneksi hänen järkensä voitti, ja hän muisti, että hän itse oli esiintynyt Jaakko Armitagen sukulaisena eikä Edvard Beverleynä. Hänen poskensa olivat kivahtaneet punaisiksi, mutta hän hillitsi itsensä ja odotti. Silloin tällöin hän loi silmäyksen tyttöön, ja joka kerran kohtasi hänen katseensa tytön silmät, jotka nopeasti aina silloin painuivat maahan.
Viimein oli vakava mies pöydän ääressä lukenut kirjeensä loppuun. —
Mitä haluatte, nuori mies? hän kysyi.
— Minulla oli asiaa Oswald Patridgelle. Minun piti noutaa kaksi koiranpentua, jotka hän oli luvannut isoisälleni, Jaakko Armitagelle.
— Armitage, toisti mies selaillen papereita pöydällään. — Armitage… Jaakko… niin oikein, huomaan, että hän on metsänvartijoita. Miksi ei hän ole käynyt minun luonani?
— Mistä syystä hän sitä olisi tehnyt?
— Mistäkö syystä? Siitä syystä, että parlamentti on määrännyt Uudenmetsän minun valvontani alaiseksi. Minä olen metsänvartijain uusi päällikkö.
— Siitä ei Jaakko Armitage tiedä mitään, vastasi Edvard. — Hän tuli metsänvartijaksi Kaarle-kuninkaan aikana. Kahden viimeisen vuoden kuluessa hän ei ole saanut palkastaan penniäkään, mutta hän asuu omassa mökissään, jonka hän on perinyt isältään.
— Nuorukainen, asutteko isoisänne luona?
— Kyllä, olen oleskellut hänen luonaan runsaasti vuoden.