— Te myönnätte siis metsästäneenne?
— Jaakko Armitage vastatkoon omasta puolestaan, lausui Edvard, — hän elää ja toimii niinkuin itse hyväksi näkee, minulla ei ole siihen mitään sanottavaa. Sen verran saatan kuitenkin sanoa, että jos hän olisikin ampunut jonkun otuksen silloin tällöin, ei kukaan häntä voi siitä moittia.
— Todella! Vai eikö? Saanko kysyä mistä syystä?
— Niin, katsokaapa — Jaakko Armitage palveli Kaarle-kuningasta, joka teki hänestä metsänvartijan ja antoi hänelle palkan. Ihmiset, joiden ei olisi pitänyt siten menetellä, nousivat kapinaan hallitsijaansa vastaan ja riistivät häneltä vallan, mutta sehän ei oikeastaan kuulu hänen uskollisille palvelijoillensa, he ovat hänen miehiään kuten ennenkin, ja kun ei heidän herransa voi palkita muulla lailla, on heidän ollut pakko silloin tällöin ampua hänen otuksiaan.
— Te myönnätte siis, että Jaakko Armitage on kaatanut metsänriistaa? kysyi metsäpäällikkö ankarasti.
— Siihen en vastaa, herra, lausui Edvard lujalla ja levollisella äänellä. — Ensiksikään en seiso tässä syyttämässä ketään; ja toiseksi tahtoisin tietää, millä oikeudella te minua tutkitte?
— Milläkö oikeudella, mestari Nenäkäs! Edvard hätkähti, mutta hillitsi suuttumuksensa. — Olkaa hyvä, tässä näette valtakirjan, jolla parlamentti on määrännyt minut Uudenmetsän päälliköksi samalla antaen minulle oikeuden palkata tai ajaa pois kenen hyväksi näen. Ja koska arvaan, ettette osaa lukea kirjoitusta ettekä kirjoittaa, niin on teidän pakko uskoa minun sanaani.
Edvard astui pöydän luo, otti paperin ja luki. — Aivan oikein, sanoi hän ja laski tyynesti valtakirjan takaisin pöydälle. — Mutta se on allekirjoitettu vasta 20 päivänä joulukuuta, kuten huomaan, ja on siis vain kahden viikon vanha.
— Entä sitten? kysyi ankara metsäpäällikkö ja silmäili hiukan kummastuneena reipasta poikaa, joka niin rohkeasti puhui puolestaan.
— Tahdon vain huomauttaa, että Jaakko Armitage on maannut sairaana kokonaista kolme kuukautta eikä sen ajan kuluessa tietysti ole voinut ampua mitään. Koska nyt metsä luonnollisesti kuului kuninkaalle, siksi kunnes parlamentti sen anasti, on päivänselvää, että vanha isoisäni, olipa hän sitten ampunut kuinka paljon otuksia tahansa, on siitä vastuunalainen vain herralleen ja kuninkaalleen.