— Ei ole vaikea nähdä, mitä koulua te olette käynyt, nuori mies.
— Huono koira on se, joka puree sitä kättä, joka hänelle ruokaa antaa, herra, vastasi Edvard lämpimästi. — Isoisäni ja hänen isänsä ennen häntä ovat palvelleet eversti Beverleyn perhettä; häntä he kiittävät maasta ja mannusta ja paljosta muusta hyvästä, ja senvuoksi he aina ovat pitäneet hänen nimeään suuressa kunniassa ja ovat taistelleet sen asian puolesta, jonka edestä hän meni kuolemaan — ja niin teen minäkin.
— Te puhutte rohkeata kieltä, nuori ystäväni, mutta sananne osoittavat kiitollista sydäntä, ja minä itse kunnioitan suuresti eversti Beverleyn muistoa. Hän oli uljas mies, ja sille asialle, jota hän voimakkaalla käsivarrellaan tuki, pysyi hän loppuun asti uskollisena, joskin se oli huono asia… Mutta palataksemme isoisäänne — minä en voi, jos rehellisesti tahdon palvella isäntiäni, ottaa palvelukseen sellaista miestä, joka on nykyisen hallituksen ilmeinen vastustaja.
— Herra metsäpäällikkö, vastasi Edvard liikutettu väre äänessään, — teidän kauniit sananne eversti Beverleystä liikuttivat sydäntäni, kiitos niistä. Isoisäni suhteen olette myöskin oikeassa, mutta suoraan sanoen en usko sen paljoakaan merkitsevän vanhalle Jaakko Armitagelle; ensiksikään hän ei missään tapauksessa tahtoisi olla teidän alamaisenne — siihen hän on liian kuningasmielinen ja sitäpaitsi hän ei voisikaan — hän on jo liian vanha ja heikko. Mutta hänen ei olekaan pakko sitä tehdä. Talo ja maapalsta ovat hänen yksityisomaisuuttaan, ja siellä hänellä on hyvä ja rauhallinen olo elämänsä loppuun asti.
— Arvattavasti on isoisällänne kiinnekirja maahan, jonka sanotte hänen omistavan.
— Jo hänen isoisänsä sai lahjoituskirjan siihen, kauan ennen kuin Kaarle-kuningas oli syntynytkään, ja minä otaksun, ettei parlamentti aio peruuttaa entisten kuningasten päätöksiä.
Metsäpäällikkö alkoi nyt kysyä Edvardin ja hänen isoisänsä keskinäistä suhdetta ja tulisiko nuorukainen perimään talon ukon jälkeen ynnä muuta sellaista.
Edvardin suu vetäytyi hymyyn, ja kun hänen silmänsä samassa kohtasivat nuoren tytön, joka yhä istui takan ääressä hiljaa ja levollisena, kysyi hän häneltä hiukan leikillisesti, eikö isä hänen mielestään kysynyt vähän liikoja?
Tyttö hymyili. — Oh, enpä tiedä, sanoi hän. — Hänellä on kai siihen oikeus.
— Ei suinkaan. Minun suhteeni ei hänellä ole mitään määräysvaltaa — eikä myöskään isoisän suhteen nyt, kun hän on antanut hänelle lähtöpassin.