— Oletteko kasvatettu metsänvartijantalossa, nuori mies? kysyi metsäpäällikkö.
— En, minä olen saanut kasvatukseni Arnwoodissa yhdessä talon lasten kanssa.
— Missä olitte silloin, kun Arnwood paloi?
Edvardin nuorekkaille kasvoille välähti hurja ilme.
Hän muisti tuon kauhean yön, jolloin synnyinkodin korkeat muurit luhistuivat raunioiksi, ja hänen silmissään paloi kostonhimo, kun hän vastasi keropäälle, että hän oli ollut kotona isoisänsä mökissä sillä kertaa. Metsäpäällikkö näki, kuinka hänen silmänsä iskivät tulta.
— Ymmärrän teidät hyvin, nuori ystäväni, hän sanoi, — teidän ei tarvitse peittää tunteitanne tässä suhteessa. Arnwoodin polttaminen oli häpeäpilkku meidän puolueellemme, ja monta kertaa olen hartaasti rukoillut taivasta, ettei se liian ankarasti rankaisisi tuon hirveän rikoksen toimeenpanijoita.
Edvard vaikeni, ja hänen vihansa lauhtui hiukan. Hän ajatteli itsekseen: Kaikki keropäät eivät nähtävästi kuitenkaan ole niin kelvottomia kuin minä olen luullut.
Hetkisen kuluttua hän muisti asiansa ja sanoi:
— Kuten arvaan, olen tehnyt turhan matkan, koska te metsäpäällikkönä tuskin sallitte, että metsäkoiria annetaan sellaisille, jotka eivät enää ole palveluksessanne.
— Sen seikan kanssa ei minulla ole mitään tekemistä; minä olen täällä vain valvoakseni, ettei metsästyslakeja rikota, vastasi metsäpäällikkö ja jatkoi hymyillen: — Te kai kuitenkin väittäisitte, että pennut luvattiin teille, ennenkuin minä sain valtakirjani. Tahdon senvuoksi mieluummin olla niistä mitään tietämättä. Ohimennen tahdon kuitenkin teille huomauttaa, että salametsästystä koskeva lakipykälä on yhtä ankara kuin ennenkin — te ymmärrätte, mitä tarkoitan?