— Minä palaan harvoin tyhjin käsin kotiin.
— Kas, kas! Kuulkaa, meidän molempain täytyy lähteä yhdessä metsälle… Tiedättekö, missä suuri tammi, niin kutsuttu kuningastammi on?
— Kyllä.
— Tahdotteko kohdata minut sen luona huomenna päivänkoitteessa?
— Jos elän ja olen terve.
— Hyvä, ottakaa koirat mukaanne, ja nyt onnellista matkaa.
Oswald nyökäytti päätään hyvästiksi Edvardille, joka meni ottamaan hevosensa tallista. Edvard satuloitsi Kimon ja ratsasti jälleen kotiin päin metsän poikki. Koirat juosta vilistivät hänen jäljestään.
Edvardilla oli paljon miettimistä kotimatkalla päivän tapahtumien johdosta. Vanha Jaakko Armitage ei suinkaan enää kauan tulisi elämään, ja silloin hän jäisi maailmaan yksin Alfredin ja kahden pienen sisarensa kanssa. Tähän asti oli metsä antanut heille, mitä he elatukseensa tarvitsivat, mutta nyt, uuden metsäpäällikön tultua, ei ollut niinkään helppoa elää metsästyksellä, siitä saattoi tulla kova rangaistus. Hätätilassa täytyy kai elää yksinomaan maanviljelyksestä. Olihan Alfred jo pannut sen hyvään alkuun, mutta totta puhuen ei eversti Beverleyn vanhin poika oikein mielellään olisi luopunut reippaasta metsästäjänelämästä. — Ja ajakoon vain minua takaa metsänvartijoineen, Alfred on jo kyllin suuri pitääkseen huolta sekä Alicesta että pikku Editistä. Ja oikeastaan ei minulla olisi mitään sitä vastaan, vaikka minun täytyisikin paeta maasta; silloin vasta voisin oikein todenteolla kuningastani palvella, arveli hän.
Vasta myöhään illalla Edvard joutui kotiin. Silloin olivat jo kaikki muut nukkumassa paitsi Alfred, joka jännityksellä kuunteli veljen kertomusta päivän tapahtumista. Itsellään hänellä ei ollut muita kuulumisia kuin että Jaakko oli ollut hyvin huono koko päivän ja illalla pyytänyt Alicea lukemaan ääneen raamatusta.
Seuraavana aamuna meni Edvard vanhan Jaakon luo, joka oli maannut vuoteessa kymmenen viimeistä päivää, ja kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut uuden metsäpäällikön ja Oswaldin luona.