— Hyvä. Luuletteko, että näillä seuduin on peuroja?
— On kyllä tähän aikaan vuodesta.
— Eteenpäin siis, tuuli on idästä… malttakaa… on kai parasta, että kuljemme sitä vastaan tai oikeammin, että kuljemme niin, että tuuli koko ajan on vasten oikeata poskeamme. Eikö totta?
Oswald oli samaa mieltä, ja niin he kulkivat eteenpäin noin puoli tuntia sanaakaan vaihtamatta.
Äkkiä Edvard pysähtyi ja viittasi eteensä: pehmeässä maassa oli aivan selvästi naaraspeuran sorkan jäljet.
— Tuossa on naaraspeuran jäljet ja tuossa metsikössä kai urospeura piilee, kuiskasi Edvard hiljaa.
Jäljet johtivatkin viidakkoon, oli päivän selvää, että otus oli siellä. Varovasti Edvard ryömi viidakkoon, ja pian hän huomasi pienen läjän korkeita sanajalkoja puitten välissä. Olikohan se peuran makuupaikka? Edvard viritti pyssyn hanan — ja aivan oikein, hanan napsutus sai eläimen säpsähtämään, ja nuori metsästäjä näki selvästi sen sarvet. Seuraavassa tuokiossa, kun peura taas makasi rauhallisesti, hän tähtäsi tarkkaan ja laukaisi. Pamauksen kuullessaan syöksyi toinen peura pystyyn pelästyneenä. Oswaldin kuula osui siihen, mutta eläin ei kaatunut, vaan juoksi vielä sittenkin eteenpäin koirat kintereillään.
Edvard, joka varmaan tiesi kaataneensa oman otuksensa, riensi juoksujalkaa viidakon lävitse ja alkoi ajaa takaa pakenevaa peuraa. Nopsajalkainen kun oli, juoksi hän pian Oswaldin ohi ja yhä edelleen peuran jälkeen. Se kiiti hurjaa vauhtia erään rämeen yli, mutta sitten se seisahtui aikoen nähtävästi asettua vastarintaan.
— Se on juossut veteen! huusi Edvard Oswaldille, joka hänkin nyt tuli täyttä vauhtia rämeen poikki.
— Nyt voitte ampua sen.