Sanottu ja tehty. Otus sai kuulan päähänsä ja kaatui heti kuolleena maahan. Yksissä voimin vedettiin saalis nyt maihin; sitten Oswald alkoi sitä nylkeä.
— Mistä se johtuu, että te ammuitte syrjään? kysyi metsävouti. — Nämä kuulathan ovat minun ampumiani.
— Ei tämä olekaan se, jota minä ammuin! Minun peurani makaa kuolleena viidakossa, mennäänpä sitten katsomaan sitä, kun olemme päässeet tästä. Se on komea eläin, saatte nähdä.
— Tämä minun on viisivuotias peura.
— Mutta minun on kuusivuotias ja päälle päätteeksi kruunupeura.
Kun nahka oli nyljetty, ripusti Oswald lapakappaleet puuhun, ja sitten he palasivat viidakkoon, jossa ensin olivat tavanneet peurat.
— Mihin kohtaan osuitte sitä? kysyi Oswald tiellä.
— Minä en voinut nähdä muuta kuin sen silmät sanajalkojen välistä, niin että niille paikoin kai laukaukseni sattui.
Huomattiinkin, että Edvardin kuula oli tunkeutunut suoraan eläimen silmään ja Oswald kehui syystäkin oikein ylistämällä tätä mestarilaukausta. Yks kaks nyljettiin komea otus ja liha ripustettiin puuhun. Sitten molemmat metsämiehet suuntasivat kulkunsa metsänvartijatalolle, jossa Alice oli valmistanut heille oivan päivällisen. Oswald oli varsin hämmästynyt nähdessään, että vanhalla Jaakolla oli kokonaista neljä lapsenlasta, mutta päivällisen syötyään hän meni Jaakkoa katsomaan, ja silloin vanha metsänvartija kertoi hänelle, mitä sukua lapset oikeastaan olivat. Iloisesti ja kunnioittavasti tervehti nyt uskollinen metsävouti eversti Beverleyn poikia, mutta Edvard pyysi häntä muistamaan, että heidän yhä vielä täytyi esiintyä metsänvartijanlapsina.
— Sitä en unohda, mutta olen iloinen siitä, että olen saanut tietää salaisuuden. Tulee ehkä kerran sekin aika, jolloin voin olla teille hyödyksi… Niin, siten voivat asiat kääntyä. Kukapa olisi luullut, että minä koskaan söisin päivällistä, jonka eversti Beverleyn tytär omin käsin on valmistanut.