Yön Oswald nukkui pienessä metsänvartijanmökissä. Seuraavana aamuna Edvard valjasti Kimon kärryjen eteen, ja sitten ajettiin metsään noutamaan saalis, joka vietiin kotiin Oswaldin luo. Vasta myöhään illalla he saapuivat herra Stonen asunnolle, ja Edvard suostui senvuoksi jäämään sinne yöksi. Sillä aikaa kun Oswald meni päällikkönsä luo, istui Edvard keittiössä. Metsävouti kertoi herra Stonelle mainiosta saaliista, jonka hän oli tuonut kotiin. Hän mainitsi myös, kuinka suurta apua hänellä oli ollut "metsänvartijanpojasta" ja sanoi, että nuorukaisen oli pakko jäädä taloon yöksi. Hän ei tiennyt, miten kylliksi kiittää Edvardin metsästystaitoa; hän itse oli muka vain töhertäjä hänen rinnallaan.
— Nuorukainen on nähtävästi siihen ammattiin hyvin harjaantunut, sanoi herra Stone hymyillen. — Mutta jos hän tähän asti onkin elänyt kuninkaan tiliin, on siitä nyt tehtävä loppu. Kenties voisimme saada hänestä metsänvartijan… Ehdottakaa sitä hänelle, Oswald… Kruunupeuran reisikappaleet lähetämme huomenna kenraali Cromwellille.
Heti kun Oswald tuli takaisin Edvardin luo, kertoi hän hänelle metsäpäällikön ehdotuksen, mutta siihen ei nuori Beverley mitenkään suostunut. Häntä ei haluttanut ampua metsänriistaa Cromwellin ja toisten keropäiden päivällispöytää varten.
Oli jo myöhä, ja illallisen jälkeen pyysi Oswald palvelustytön valmistamaan vuoteen Edvardille. Mutta Jane, joka oli äreä, mukavuutta rakastava vanhapiika, vastasi vain, ettei hänellä ollut sijaa vieraille. — Tallinylisillä on olkia yllin kyllin, sanoi hän, — siellähän voitte nukkua.
Siihen täytyi nuorukaisen tyytyä, ja kun Oswald, joka uuden metsäpäällikön tulon jälkeen asui läheisessä metsänvartijantalossa, oli sanonut hyvää yötä ja mennyt matkoihinsa, kapusi Edvard tikapuita myöten ylisille. Huh, sepä oli huono makuusija! Ovella ei ollut minkäänlaista luukkua, ja jääkylmä tuuli puhalsi sen läpi häneen, niin että Edvard ei ollut maannut siellä monta minuuttia, ennenkuin hän oli aivan vilusta kangistunut. — Yllin kyllin olkia, oli Jane sanonut, kyllä kai, siellä täällä lattialla oli joku olkitukko, mutta niitä oli niin vähän, että ne töin tuskin riittivät alusiksi. Ei, hänen täytyi lähteä pihalle vähän jaloittelemaan ja liikuttamaan jäykkiä jäseniään saadakseen hiukan lämpöä ruumiiseensa.
Kun hän oli astunut alas tikapuita myöten, hän huomasi, että keittiön yläpuolella olevan makuuhuoneen ikkunasta yhä loisti tulta. Kummallisen vahva valo… ja se kävi vain yhä vahvemmaksi joka hetki. Nyt veti valkoinen naishaamu uutimet syrjään… aikoi varmaankin avata ikkunan… Huone oli tulessa! Samassa tuokiossa pystytti Edvard tikapuunsa ikkunaa vasten ja juoksi niitä myöten ylös. Pian ikkuna auki! Tiheät savupilvet virtasivat häntä vastaan ja olivat tukehduttaa hänet. Mutta sisään hänen täytyi, ja sisään hän pääsi. Aivan ikkunan luona makasi nainen, joka oli koettanut avata ikkunan — hän oli tainnuksissa vaipunut lattialle. Edvard nosti hänet syliinsä, ja samassa silmänräpäyksessä leimahti tuli ilmiliekkiin, niin että nuorukainen ennätti vähän palaakin, ennenkuin hän taakkoineen pääsi tikapuille. Kuka oli nainen, jonka hän oli pelastanut? Nyt hän hänet vasta tunsi: se oli metsäpäällikön tytär, suloinen Kate Stone.
Tuli oli tarttunut tytön vaatteisiin, mutta Edvardin onnistui tukahduttaa se. Hän riensi talliin ja laski tytön oljille tyhjään hinkaloon. Sitten hän riensi pihalle ja huusi kaikuvalla äänellä yhtämittaa: Tulipalo, tulipalo! ja sai siten muut talon asujaimet liikkeelle. Kukaan ei ennättänyt saada vaatteitaan ylleen, puolipukeissa he syöksyivät kaikki ulos kauhistunein kasvoin, ensin herra Stone, sitten äreä Jane, jonka jalat nyt kylläkin ketterästi liikkuivat — naapuritalojenkin asukkaat kokoontuivat palopaikalle. Edvard toimi ripeästi, hän juoksi tikapuita ylös alas vesisanko kädessään, ja heitettyään veden palavaan huoneeseen, hän nopeasti taas riensi täyttämään sankonsa kaivosta. Nähdessään Oswaldin hän huusi, että hän komentaisi miehet työhön, jos he muodostaisivat vesiketjun, kävisi sammuttaminen paljon nopeammin.
Herra Stone oli suunniltaan. — Tyttäreni! Tyttäreni! huusi hän käsiään väännellen. — Pelastakaa hänet. Hän on tuossa huoneessa, missä palaa!
Mutta kaikki sanoivat vain, että huoneeseen oli mahdoton enää päästä; liekit leimusivat ikkunoista sellaisella voimalla, että jokainen, joka olisi sinne pyrkinyt, olisi ollut kuoleman oma. Oswald ja muut tekivät kuitenkin työtä hiki hatussa ja vähitellen alkoi tulen voima heikontua. Epätoivoissaan aikoi herra Stone syöstä tikapuita myöten ja ikkunan kautta palavaan huoneeseen, ja kun pari miestä tarttui häneen käsiksi estääkseen häntä siitä, huusi hän vaikeroiden: — Lapsiraukkani! Pikku Kate parkani! Palanut! Hukkunut liekkeihin!
Samassa kuului ihmisjoukosta ääni, joka huusi: Arnwoodissa paloi neljä lasta!