Mutta silloin pettivät onnettoman isän voimat; hänen silmissään musteni, ja tiedottomana hänet kannettiin läheiseen taloon.
Edvardin tarmokkaalla johdolla saatiin tuli vähitellen sammutetuksi. Silloin huomattiin, että tuli oikeastaan oli tärvellyt vain huoneen sisustuksen, muuta vahinkoa eivät liekit olleet ennättäneet tehdä. Vasta sitten, kun rohkea nuorukainen oli varma siitä, että vaara oli ohi, astui hän maahan tikapuilta, kutsui Oswaldin luokseen ja riensi tallille.
— Kuinka kauheata! päivitteli kelpo metsävouti. — Pikku neitirukka!
— Neitikö? Hän on pelastunut!
— Pelastunut? Oswald ei ollut uskoa korviaan.
— Niin, minä kannoin hänet kaikkein ensiksi alas portaita, ennenkuin aloin taistella liekkejä vastaan, jo ennenkuin te muut ehditte paikalle. Hän makaa täällä tallissa — kas tuossa hän onkin… Tuokaa vähän vettä… Jumalan kiitos, hän hengittää!… Kiitos Oswald… Kas niin, nyt hän toipuu. Lainatkaa minulle viittanne, niin kiedomme sen hänen ympärilleen ja kannamme hänet teidän asuntoonne.
He tekivät niin, ja pian makasi Kate, joka vielä oli puolipyörryksissä vuoteella, metsävoudin pienessä huoneessa. Viimein hän avasi silmänsä, hänen ensimmäiset sanansa saatuaan puheenlahjan olivat:
— Missä on isäni?
— Hänellä ei ole mitään hätää.
— Entä talo, onko se palanut?