— Mitä tietää Oswald minun iästäni? Minä olen täyttänyt seitsemänkymmentäkuusi vuotta, ja kuten tiedät, sanotaan raamatussa, että ihmisen ikä on seitsemänkymmentä vuotta. Tahdon nyt vain lausua sinulle pari sanaa, Edvard. Ole varovainen ja järkevä. Teillä on kovat ajat edessänne, mutta sinä olet nuori ja vahva ja voit paremmin suojella sisariasi kuin minä. Ennen kaikkea, älä ilmaise ylhäistä sukuperääsi! Hätätilassa saatte jokapäiväisen leipänne maasta, ja parasta olisi, että koettaisit välttää joutumasta ikävyyksiin metsänriistan vuoksi; hehän väittävät metsän kuuluvan heille. Arkustani löydät pussillisen rahoja, käyttäkää niitä säästämällä, sillä tulee aika, jolloin raha on teille hyvinkin tarpeen… Kutsu nyt veljesi ja pikku tytöt tänne, Edvard, että saan heillekin heittää hyvästi. Minä olen vain syntinen ihmisparka, mutta minä olen pitänyt teistä niin hyvää huolta kuin olen osannut, ja minä luotan Jumalan armoon. Lupaa minulle vielä jotain: lukekaa joka aamu ja ilta raamatusta lyhyt kappale ja rukoilkaa isämeitänne, kuten minä aina olen tehnyt, lupaa se minulle, rakas poikani.
— Sen teen, enkä myöskään unohda muitakaan hyviä neuvojanne.
— Jumala sinua siunatkoon, Edvard! Kutsu nyt sisaruksesi tänne.
Kun Alfred, Alice ja Edit olivat astuneet Jaakon vuoteen ääreen, kääntyi hän ensin Alfredin puoleen ja sanoi hänelle: — Muista, Alfred, että kuolema jonakin päivänä voi yllättää vanhemman veljesi, ja silloin olet sinä yksin sisariesi tukena. Senvuoksi et saakaan olla liian uhkarohkea ja uskaltaa henkeäsi tyhjän tähden. Ole varovainen ajaessasi villikarjaa, se on vaarallista urheilua. Viljele maatasi, sen neuvon annan sinulle. Ja teille, pikku tytöt, jatkoi vanhus kääntyen Alicen ja Editin puoleen, tahtoisin sanoa: pysykää aina hyvinä lapsina, ja noudattakaa kaikessa veljienne askelia. Suutele minua nyt, Alice. Sinä olet tuottanut minulle paljon iloa, olet lukenut minulle raamattua, kun en itse ole jaksanut sitä tehdä. Jää hyvästi, elä onnellisena ja kuole lapsenuskossasi! Ja sinulle, pikku Edit, toivotan, että aina saisit pysyä yhtä hellänä ja hyvänä kuin nyt!… Jää hyvästi Alfred! Jää hyvästi, Edvard! Rukoilkaa puolestani, rakkaat lapset… Laupias Jumala, ole minulle armollinen Jeesuksen nimen tähden! Amen!
Nämä olivat vanhan metsänvartijan viimeiset sanat. Lapset olivat langenneet polvilleen hänen vuoteensa viereen ja rukoilivat hiljaa. Kun he jälleen nousivat pystyyn, näkivät he, että vanhus oli kuollut. He purskahtivat kaikki katkeraan itkuun — he olivat pitäneet sanomattoman paljon tuosta kelpo miehestä, joka oli ollut niin hyvä heitä kohtaan. Nyt he olivat ypö yksin maailmassa.
Sinä iltana vallitsi pienessä talossa syvä suru. Heti illallisen jälkeen lähtivät pikku tytöt levolle, mutta sitä ennen luki Edvard ääneen kappaleen raamatusta ja rukoili isämeidän rukouksen, niinkuin Jaakko Armitagen tapana oli ollut — ja sitä muistellessa kyyneleet taas nousivat heidän silmiinsä.
KYMMENES LUKU.
Hautajaiset.
— Kuulepas, Alfred, sanoi Edvard, — meidän täytyy koettaa saada hautajaiset suoritetuksi niin pian kuin mahdollista. Niin kauan kuin rakkaan kasvatusisämme ruumis vielä on talossa, eivät Alicen ja Editin silmät lakkaa kyyneleitä vuotamasta.
— Olet oikeassa, mutta minne kaivamme hänen hautansa?