— Jokohan sisaret ovat hereillä? kysyi Edvard.
— Luultavasti, minä menen heidän luokseen.
Pian seisoivat kaikki neljä sisarusta avoimen haudan ääressä, joka kätki vanhan metsänvartijan maalliset jäännökset.
— Laskeutukaamme polvillemme, sanoi Edvard ja avasi raamattunsa. He polvistuivat haudan ääreen ja Edvard luki kaksi Daavidin psalmia, 90:nnen ja 146:nnen. Sitten hän sulki kirjan, ja pikku tytöt kääntyivät takaisin tyhjään kotiin, sillä aikaa kuin molemmat veljet täyttivät haudan.
— Vanha Jaakko raukka, lausui Alfred silmiään pyyhkien. — Minä pystytän oikein kauniin aidan hänen hautansa ympärille.
Kun he jälleen olivat kotona, istuutui Edvard metsänvartijan suureen tuoliin, ja kutsui pikku sisarensa luokseen; hän kietoi käsivartensa heidän kaulaansa ja sanoi heille:
— Rakkaat sisaret, me olemme kadottaneet parhaimman ystävämme, miehen, jota aina tulemme rakkaudella muistelemaan. Hän pelasti meidät joutumasta liekkien uhriksi, kun kotimme paloi, ja siitä päivästä lähtien hän on uskollisesti suojellut meitä kaikkia. Nyt on hyvä Jumala kutsunut hänet luokseen, ja me olemme yksin. Sentähden pitää meidän nyt rakastaa toisiamme kaikesta sydämestä ja auttaa toisiamme kaikin tavoin, niin saatte kyllä nähdä, että onni ja menestys meitä seuraavat. Mutta itku ja valitus eivät hyödytä mitään, sen vuoksi meidän täytyy ryhtyä työhön reippaasti ja rohkeasti. Ja joka aamu ja ilta tulee meidän rukoilla, että Jumala siunaisi työmme ja varjelisi meitä kaikesta pahasta. Suudelkaa nyt minua ja luottakaamme Häneen, joka on leskien ja orpojen turva. Rukoilkaamme.
He rukoilivat yhdessä ja menivät sitten kukin askareilleen. Jokapäiväinen työ vaimensi hiukan heidän suruaan, mutta monta, monta päivää kului, ennenkuin lapsuuden onnellinen hymy taas valaisi heidän nuoria kasvojaan.
Kului kokonainen viikko, ennenkuin Edvardin kipeä käsivarsi parani sen verran, että hän saattoi auttaa veljeään töissä. Nyt olikin yllin kyllin tekemistä, kun lumi oli sulanut ja kevät käsissä. Ensi työkseen pystytti Alfred aidan vanhan metsänvartijan haudan ympärille, jonka Alice ja pikku Edit olivat kaunistaneet kevään ensi orvokeilla. Edvard auttoi toisia, ja Jaakko Armitagen hautakumpu tuli paikaksi, jossa nuo neljä sisarusta joka päivä kokoontuivat muistellakseen rakasta vainajaa. Ensimmäisenä sunnuntaina Jaakon kuoleman jälkeen oli kaunis ilma, ja Edvard ehdotti sen vuoksi, että he pitäisivät yhteisen hartaushetkensä haudalla eikä sisällä matalassa huoneessa. Niin tehtiinkin, ja täst'edes oli Jaakon hiljainen lepopaikka sunnuntaisin heidän kirkkonsa. Ja mikäpä paikka koko avarassa maailmassa olisi ollut enemmän omiaan herättämään heidän sydämissään hurskaita ja lämpöisiä ajatuksia kuin heidän uskollisen ystävänsä rauhallinen hauta vihannoivassa metsässä! Kun Alfred oli saanut aidan valmiiksi, veisti hän laudan, kiinnitti sen tammeen ja kaiversi veitsellään siihen seuraavat kaksi sanaa: Jaakko Armitage.
Oswald ei vielä ollut käynyt heitä katsomassa, ja Edvard kaipasi häntä suuresti. Heidän jauhonsa ja muut ruokatavaransa olivat näet vähissä, ja molemmat veljet olivat jo päättäneet, että Edvardin pian oli lähdettävä kaupunkiin hankkimaan uusia elintarpeita. Rahaa heillä kyllä oli; Jaakon arkusta he olivat löytäneet kuusikymmentä kultarahaa ja koko joukon hopeaa. Mutta ennenkuin he alkoivat tätä aarrettaan kuluttaa, olisivat he mielellään tavanneet Oswaldia, joka olisi voinut antaa heille monta hyvää neuvoa kaupunkimatkan suhteen.