— Mutta entä lapset…?
— Ovatko ne suuremmassa vaarassa kuin minä itse? Ja minuun sotilaat tuskin tohtinevat kajota. He voivat kenties murtautua varusaittaan ja juoda oluen, mutta…
— He eivät, paha kyllä, varmaankaan tyydy siihen, neiti. Ainakin he peloittavat lapsia, niin että niiden on parempi olla minun majassani tänä yönä.
— Hyvä! Niinkuin tahdotte! Kun menette alas, niin pyytäkää Agata tänne, ja käskekää Benjaminin heti satuloida hevonen; hän saa ratsastaa Lymingtoniin ja viedä kirjeen esivallalle — tottahan sen on puolustettava meitä.
Agata oli tietysti kuunnellut oven takana, ja kun Jaakko tuli väentupaan, tiesivät kaikki palvelijat, kuinka hullusti asiat olivat. Kun he nyt kuulivat, että neiti aikoi jäädä linnaan, päättivät he kaikki yksimielisesti, että hän heidän puolestaan kyllä saisi jäädä, mutta he eivät ainakaan halunneet tulla elävältä paistetuiksi; lyhyesti, he tahtoivat kaikki pötkiä matkoihinsa, sekä Benjamin että Agata, Martta ja keittäjätär.
Jaakko lähti nyt hakemaan lapsia, jotka hän tapasi puutarhassa leikkimässä. Hän kutsui pojat luokseen ja sanoi heille:
— Näyttäkää nyt olevanne reippaita poikia. Meidän täytyy heti lähteä täältä. Seuratkaa minua molemmat, ja auttakaa minua panemaan kaikki vaatteenne kokoon. Emme saa tuhlata hetkeäkään.
— Miksi niin? kysyi Edvard.
— Koska Cromwellin ratsuväki aikoo polttaa talon vielä tänä yönä.
— Polttaa meidän talomme! Mutta voimmehan teljetä kaikki ovet ja tapella heidän kanssaan, meitähän on kolme, te, Benjamin ja minä.