— Syytteeseen ja tuomita! Kuka häntä voi tuomita? Eikö valtakunnan laissa sanota, että miestä voi tuomita vain hänen vertaisensa?
— Asia on, kuten olen kertonut. Herra Stone matkusti kuukausi sitten pääkaupunkiin, hän aikoi kai koettaa ehkäistä tuota laitonta tekoa — mutta hän ei voinut kumota Cromwellin päätöstä. Kotoa lähtiessään hän pyysi minua jäämään taloon tyttärensä turvaksi; siksipä en ole voinut ennen tulla.
Sillä aikaa kuin Alice kattoi pöydän vieraalle, meni Edvard metsään hetkeksi saadakseen olla yksin ajatuksineen. Hän oli aivan suunniltaan. — Murhattu! kuiskasi hän. Tämäkö siis oli Kaarle-kuninkaan loppu! Eikö ainoakaan käsivarsi kohonnut häntä puolustamaan?… Onko siis koko Englanti menettänyt rohkeutensa?… Mutta odottakaa — aika neuvon tuo, ja silloin lyö koston hetki!
Kun Edvard palasi tupaan, oli hänellä pitkä keskustelu Oswaldin kanssa, joka jo oli lopettanut syöntinsä. Herra Stone oli palannut Lontoosta, mutta aikoi pian taas lähteä sinne, kertoi Oswald. — Suoraan sanoen, jatkoi Oswald, — luulen, että hän on yhtä kauhuissaan kuin mekin viimeisestä hirmutyöstä, ja hän ei suinkaan sitä hyväksy. Asia on näet niin, että on paljon sellaisia, jotka olivat tyytymättömiä kuninkaan hallitukseen, mutta eivät suinkaan olisi tahtoneet eivätkä voineet aavistaakaan, että kapina päättyisi näin hirveihin tapahtumiin. — Muuten on minulla sana teille, Edvard, herra Stonelta. Hän pyytää teitä käymään kotonaan, että hän saisi kiittää teitä tyttärensä pelastuksesta.
— Minulla ei juuri ole siihen halua. Minun täytynee tyytyä hänen kiitokseensa teidän kauttanne, Oswald — sehän lienee yhdentekevää.
— Mutta onpa minulla teille toinenkin tervehdys. Nuori neiti on näet pyytänyt minun sanomaan teille, että hän mielellään tapaisi teitä saadakseen oikein kiittää teitä uljuudestanne. Minun täytyi luvata hänelle, että taivuttaisin teidät ratsastamaan sinne jonakin päivänä — nythän hänen isänsäkin matkustaa pois pääkaupunkiin muutamaksi päiväksi, silloin te voitte tulla meille, vai mitä?
Edvard suostui ja kysyi sitten Oswaldilta yhtä ja toista metsänriistan myyntiä koskevaa; hän aikoi näet ensi tilassa lähteä Lymingtoniin.
Oswald viipyi metsänvartijantalossa kaksi päivää. Sitten hän heitti hyvästi ja lähti kotiinpäin; mutta hetkisen kuluttua — molemmat veljet istuivat parhaillaan keskustelemassa monista ostoksista, joita Edvardin piti Lymingtonissa toimittaa — ilmestyi metsävoudin kookas olento jälleen ovelle.
— Niin, tässä minä taas olen! tervehti hän. — Aloin näet ajatella, että oli jotenkin yhdentekevää tulenko kotiin tänään tai huomenna, ja arvelin että yhtähyvin voin seurata Edvard Beverleytä kaupunkiinkin! Eikö totta, minä voin olla teille jonkin verran hyödyksi siellä ja toimittaa muutamia asioita puolestanne.
— Sehän on suurenmoista! Sydämellinen kiitos siitä! huudahti Edvard. — Mutta silloin on parasta, että heti koetamme päästä matkaan… Valjastapas hevonen, Alfred. Minä menen ottamaan vähän rahoja… Tosiaan, niin kauan kuin muistan: te ette saa kutsua minua Beverleyksi, rakas Oswald, ja parempi myöskin olisi, jos vain yksinkertaisesti sinuttelisitte minua — silloinkin, kun olemme kahden kesken, muuten unohdatte helposti kutsua minua Edvardiksi muitten kuullen, ja sehän olisi hullua.