— Hyvä, sinutelkaamme siis toisiamme! Se onkin selvintä, siinä olet oikeassa.
Muutaman minuutin kuluttua seisoivat kärryt oven edessä, Edvard ja Oswald istuivat niihin, ja sitten ajettiin hyvää vauhtia Lymingtoniin vievää tietä.
YHDESTOISTA LUKU.
Mustalaispoika.
— Olisitteko te… olisitko sinä tarkoitan… itse löytänyt tien Lymingtoniin? kysyi kelpo metsävouti Kimon reippaasti ravatessa metsän halki.
— Luulenpa kyllä, arveli Edvard, — mutta silloin minun olisi pitänyt ajaa Arnwoodin ohitse johtavaa tietä. Nythän me sitävastoin kuljemme oikotietä, joten se jää tekemättä.
— Arnwoodin ohi? Enpä olisi luullut, että olisit halunnut nähdä entisen kotisi surullisia raunioita.
— Päinvastoin olisin mielelläni käynyt siellä, varsinkin nähdäkseni, onko kukaan anastanut maatilan. Sanotaan valtion ottaneen sen takavarikkoon.
— Siitä saamme kyllä selvän kaupungissakin. Siellä en muuten ole ollut kokonaiseen vuoteen… niin, sehän on totta, ethän sinäkään tosiaan ole siellä käynyt. Eipä sinua siis siellä kukaan voi tuntea. Ja minä varon kyllä viemästä sinua sellaisten ihmisten luo, jotka ovat uteliaita… Kas tuossahan näkyy jo kirkontorni, pian olemme perillä.
Kun kärryt pyörivät pienen kaupungin mutkikkaille kaduille, ajoi Oswald matalan majatalon pihalle, jossa metsänvartijain oli tapa majailla, koska sen isäntä aina saattoi hankkia heidän metsänriistansa kaupaksi. Piharenki korjasi Kimon, ja Edvard ja Oswald menivät ravintolan puolelle, jossa isäntä istui tyhjentämässä pikaria parin muun miehen seurassa.