— Hyvää päivää, Andrew-mestari, mitä kuuluu? sanoi Oswald.
— Oswald Patridge, totta tosiaan! vastasi lihava ravintolanisäntä tutkittuaan niska kenossa ja vatsa pystyssä hetken aikaa tulokasta. — Missä te olette aikanne viettänyt, kun ei teitä ole näkynyt eikä kuulunut?
— Metsässä, Andrew-mestari, metsässä, missä suuria muutoksia on tapahtunut.
— Niin, olen kuullut jotain sinne päin. Kuka on seuralaisenne?
— Erään vanhan ystävänne pojanpoika, Jaakko Armitagen, joka nyt on kuollut.
— Onko kelpo ystävämme Jaakko kuollut? Sepä vahinko, mutta sellainen on maailman meno. Metsänvartijain ja ravintoloitsijain pitää kuolla kuten kuninkaidenkin.
— Olen tuonut Edvard Armitagen luoksenne, jotta tutustuisitte häneen ja tietäisitte kenen puoleen kääntyä, kun tarvitsette metsänriistaa.
— Sitä tavaraa on niukalti näihin aikoihin, en ole saanut metsänriistaa sitten kuin viimeksi vanhalta Jaakolta. Te olette kai niitä uusia parlamentinmiehiä, arvaan minä? jatkoi isäntä kääntyen Edvardin puoleen.
— En, vastasi tämä, — minä en ammu laukaustakaan kenenkään keropään puolesta.
— Hyvin puhuttu. Kaikki Armitaget ovat uskollisesti seuranneet oikeata asiata ja Beverleyn lippua; mutta nythän ei ole enää ketään jäljellä Beverleyn perheestä. Sekä oksat että juuret ovat tuhotut, mutta tulkaa minun luokseni juttelemaan. Seinilläkin on korvat näihin aikoihin, ja jokainen saa varoa kieltään.