Näin sanoen tepsutteli pikku mies edeltä ja toiset seurasivat häntä hänen omaan huoneeseensa, ja nyt sopivat ravintoloitsija ja nuorukainen metsänriistasta. Edvard ei itse uskaltanut tuoda sitä kaupunkiin, se olisi ollut vaarallista, mutta he päättivät, että hän lähettäisi sanan ravintoloitsijalle, joka tuottaisi lihan yönaikana metsästä. Välipuheensa päätökseksi he joivat lasillisen olutta, ja sitten jättivät Oswald ja Edvard hyvästi, heidän täytyi lähteä kaupungille ostoksille. Edvard tarvitsi koko joukon tavaroita. Muun muassa hänen täytyi ostaa ruutia ja kuulia, ja Oswald vei hänet erään asesepän luo, joka myi ampumatarpeita. Myymälässä Edvard huomasi miekan, joka riippui seinällä. Hänestä se näytti niin tutulta, ja hän kysyi, mikä miekka se oli.
— Oh, sanoi mies punniten ruutia Edvardille, — se ei oikeastaan ole minun. Se tuotiin minulle kerran Arnwoodista. Minun piti sitä vähän puhdistaa. Muutamien päivien kuluttua kartano paloi. Olen varma siitä, että se aikoinaan on ollut itse eversti Beverleyn oma… katsokaahan, näin sanoen aseseppä otti miekan naulasta, — tässä on hänen nimikirjoituksensa hopealevyllä… E.B…. Herravainaja oli minulle vähän velkaa, ja sitä ei tietysti koskaan suoriteta, siksi olen aikonut myydä miekan…
Edvard oli hetken aikaa ääneti. Tuhannet muistot ja ajatukset valtasivat hänen mielensä, niin että hänen oli mahdoton puhua. Viimein hän lausui:
— Minä ja esi-isämme olemme aina palvelleet Arnwoodin isäntiä, ja totta puhuen tuntuisi minusta vaikealta nähdä tuo miekka vieraan kädessä. Jos minä nyt maksan teille saatavanne, niin kenties sallitte minun saada miekan. Tietysti annan sen heti takaisin, jos joku Beverley tulee sitä vaatimaan.
Ehdotus miellytti aseseppää suuresti, hän toi laskun ja Edvard maksoi sen. Sitten nuorukainen jätti osoitteensa ja nimensä, ja hänen ystävänsä metsänvouti meni takaukseen hänen puolestaan.
— Oswald! huudahti Edvard, kun he olivat tulleet kadulle, — et usko kuinka iloinen olen tästä isäni miekasta. En myisi sitä tuhannesta markasta, ja se on oleva hallussani, niin kauan kuin elän.
— Hiljempää, älä niin ääneen puhu, kaupunki vilisee pitkäkorvaisia ihmisiä… Vieläkö tarvitset jotain muuta?
— En, nyt on minulla miekkani, ja silloin en huoli ajatella mitään muuta. Luulenkin, että jo olemme suorittaneet kaikki ostoksemme. Palatkaamme siis majataloon valjastamaan Kimo ja sitten haemme jauhot ja muut tavarat, jotka jätimme kauppiaalle.
Kun he saapuivat majataloon, meni Oswald valjastamaan Kimoa, ja Edvard lähti isännän luo kysymään, paljonko metsänriistaa hän kerrallaan haluaisi. Oswald oli pannut Edvardin miekan kärryille valjastaessaan hevosta. Muuan mies astui hänen luokseen ja sanoi Oswaldille uteliaasti tarkastaen miekkaa:
— Tuo on entisen isäntäni, eversti Beverleyn miekka. Minä tunnen sen hyvin, koska itse olen vienyt sen mestari Filipille korjattavaksi.