— En ole kuullut sanaakaan siitä, että vanha Armitage olisi kuollut tai että hänellä olisi ollut pojanpoika, vastasi Benjamin.
— Niin on asian laita, mutta voitteko sanoa minulle, mihin kaikki
Arnwoodin palvelustytöt joutuivat?
— Niin, Agatehan meni naimisiin erään sotamiehen kanssa ja muutti Lontooseen, keittäjätär taas matkusti sukulaistensa luo, jotka asuvat kymmenen mailin päässä täältä; en ole sittemmin kuullut hänestä mitään.
— Entä vanha neiti?
— Niin, hän katkaisi kaulansa, ja kun ei hänellä ollut rahoja, täytyi kunnan omalla kustannuksellaan haudata hänet… Mutta tässä seison nyt pitkät ajat juttelemassa. Täytyy lähteä kotiin, muuten minun käy huonosti. Hyvästi ja sanokaa terveisiä Jaakko Armitagen pojanpojalle.
Heti kun Benjamin oli kadonnut näkyvistä, tuli Edvard pihalle. Sitten ajoivat hän ja Oswald pitkin kaupunkia ostamassa tavaransa, ja vasta myöhään illalla he saapuivat metsänvartijantalolle.
Jo ennen aamunkoittoa oli Oswald jalkeilla, ja pian sen jälkeen hän oli kotimatkalla. Alfred saattoi häntä kappaleen matkaa. Takaisin tullessa juolahti hänen mieleensä, ettei hän moneen päivään ollut käynyt salakuopallaan; hän poikkesi polulle, joka johti sinne, ja seisoi ennen pitkää kuopan reunalla. Jo kaukaa hän saattoi huomata, että kuoppaa peittävät oksat ja risut olivat pois paikoiltaan, joku eläin oli siis pudonnut siihen. Oli vielä aamuhämärä, niin ettei hän voinut nähdä alas pohjalle, mutta hän oli kuulevinaan hiljaista ähkimistä sieltä.
Hän alkoi tulla levottomaksi ja huusi: — Onko siellä kukaan? Ja hänen kauhukseen kuului vastaukseksi kovaa vaikeroimista. Hän tuijotti, tuijotti kuoppaan — ja viimein hän näki, että kuopan pohjalla makasi joku. Häntä kauhisti ajatellessaan, että joku ihminen kenties makasi siellä, oli ehkä kuolemaisillaan — ja hän oli siihen tavallaan syypää. Mitä oli tehtävä? Onneksi hän muisti, että tikapuut, joita hän oli käyttänyt kuoppaa kaivaessaan, vielä olivat siinä lähellä. Tuossa tuokiossa hän oli noutanut ne ja pääsi niitä myöten alas kuoppaan. Valitettavasti hän ei ollut erehtynyt: kuopassa makasi todellakin nuori poika, mutta hän oli Jumalan kiitos vielä elossa. Alfred käänsi hänet kyljelleen, ja silloin hän avasi silmänsä yhä tuskasta voihkien.
Nyt hänet oli saatava ylös. Ja se onnistuikin. Poika parka oli niin laiha ja kurja, että Alfredin onnistui kaikki voimansa ponnistaen kuitenkin saada hänet ylös. Läheisyydessä oli pieni puro, hän riensi sen luo ja toi vettä hatussaan. Poika sai vähän juodakseen, ja se antoi hänelle voimia; koettipa hän jotain sanoakin, mutta siihen hän vielä oli liian heikko. Vain pari sanaa hän sai änkytetyksi, ja niitä oli Alfredin mahdoton ymmärtää — sen verran hän kuitenkin kuuli, ettei poika puhunut englanninkieltä.
— Mutta minun täytyy koettaa saada hänet kotiin, ajatteli Alfred, ja niin hän lähti aika vauhtia lyhintä tietä juoksemaan kotiinpäin. Muutamin sanoin hän selitti veljelleen mitä oli tapahtunut, ja sillä aikaa kun Edvard hommasi mukaan vähän maitoa ja vehnäleipää, valjasti Alfred Kimon kärryjen eteen.