Nyt ajettiin hyvää vauhtia metsään takaisin, ja poika, joka yhä makasi hengettömän näköisenä maassa, sai jotain suuhunsa. Siitä hän niin virkistyikin, että hetkisen kuluttua saattoi nousta istumaan. Veljekset nostivat hänet nyt kärryihin ja ajoivat kotiin hiljakseen, ettei kärryjen tärinä häntä liiaksi vaivaisi.
— Kukahan hän on? kysyi Alfred veljeltään matkalla.
— Joku kerjäläispoika parka, joka on eksynyt metsään ja pudonnut kuoppaan.
— Minä luulen, että hän on mustalaisväkeä. Hän on niin tummaihoinen ja sitten hänellä on aivan mustat silmät ja valkoiset hampaat. Jaakko ja minä näimme kerran muutamia mustalaisia lähellä Arnwoodia, ja silloin sanoi Jaakko, että he kuljeskelevat yltympäri maata; ei kukaan tiedä mistä he tulevat; mutta he ovat suuria veijareita, jotka elättävät itseään kattilanpaikkuulla, povaamisella ja muulla sellaisella… Mutta yhdentekevää mikä hän on, minä olen vain iloinen siitä, että keksin mennä kuopalle tänään. Ajatteles, jos hän nyt olisi kuollut, poika parka!
— Mutta mitä me oikeastaan teemme hänellä? kysyi Edvard.
— Jos hän tahtoo jäädä luoksemme, voi meillä olla suurta apua hänestä.
Hän voi paimentaa karjaa.
Edvard hymyili. — Siinä osuit oikeaan. Hän on joutunut saaliiksemme samalla tavalla kuin vasikatkin, kaitkoon hän siis niitä.
He saapuivat nyt kotiin. Poika kannettiin heti Jaakon entiseen huoneeseen, ja laskettiin vuoteelle. Alicen ja Editin silmät lensivät selälleen kun he näkivät uuden vieraan, joka tuli taloon, ja hätäpikaa he riensivät keittämään hänelle kauralientä. Sen syötyään poika vaipui takaisin patjoille ja oli pian sikeässä unessa, josta hän vasta seuraavana aamuna heräsi. Mutta silloin hän olikin jo koko reipas, hän jaksoi nousta vuoteelta ja tulla arkihuoneeseen.
— Mikä on nimesi? kysyi Alfred.
— Pablo.