— Pablo olla hyvä, vakuutti pieni mustalaispoika, ja sillä oli asia päätetty, ainakin toistaiseksi. Pablo oli noin viisitoistavuotias, tummaihoinen hän oli, mutta hänen kasvonsa olivat kauniit, ja hänen sievät valkoiset hampaansa kiilsivät kuin helmet. Hänen ulkomuotonsa vaikutti ylimalkaan edullisesti, sitäpaitsi oli Edvardin ja Alfredin tavallaan pakko pitää huolta hänestä, koska olivat syynä siihen, että hän nyt oli yksin ja erotettu ystävistään ja omaisistaan.
— Luulenpa todellakin, että meillä voi olla suurta hyötyä pojasta, sanoi Alfred, — ja minä toivon, että hän on rehellinen ja uskollinen. Saammehan nähdä, mihin hän kelpaa, mutta ensin hänen täytyy päästä oikein voimiinsa.
Edvard ei oikein luottanut Pabloon. — Mustalaiset ovat kerta kaikkiaan oikeita veijareita, hän sanoi, — ja miksi tämä olisi toisia parempi? Mutta voimmehan koettaa. Toivokaamme parasta.
— Milloin olet aikonut käydä metsäpäällikön luona, Edvard?
— Huomenna tai ylihuomenna. Minun ei ole kovin helppo olla kohtelias keropäitä kohtaan nykyään — ja nyt lähden vielä lisäksi vierailemaan nuoren kauniin tytön luo.
— Miksi olet nyt enemmän kuin ennen heille suutuksissasi? kysyi
Alfred.
— Oh, ensiksikään en voi unohtaa kuninkaanmurhaa, ja toiseksi antoi
Jumala minulle eilen lahjan, joka…
— Lahjan?…
— Niin, uljaan isämme miekan, jota hän heilutti sodassa kuninkaan vihollisia vastaan. Tule, niin näytän sen sinulle, ja Edvard vei veljensä makuuhuoneeseen, missä välkkyvä ase oli piilossa hänen vuoteessaan; hän oli nukkunut miekka vieressään. — Katso, Alfred, sanoi hän, tämä on isänperintöni. Jumalan avulla tulen kerran käyttämään sitä jalon ja oikean asian puolesta.
— Niin, veljeni, sanoi Alfred, — sinun voimakas käsivartesi on kerran heiluttava miekkaa oikeuden ja totuuden puolesta. Seuratkoon onni ja menestys sinua. Mutta kerrohan nyt minulle, kuinka sait miekan käsiisi?