— Nyt on kai paras, että eroamme, ehdotti Alfred. — Sinä voit laukaista tämän puun luota. Minä ryömin sanajalikon lävitse ja asetun tuon toisen tammen taakse.
— Niinpä kyllä! Näetkö tuon matalaoksaisen puun tuolla? Koeta päästä sen luo, niin voit ehkä ampua tuon valkoisen härän, näetkö?… Virkku, maahan!… Koira jääköön minun luokseni, Alfred.
Äsken mainitulle puulle oli kenties noin sata askelta. Niin kauan kuin Alfred saattoi kulkea korkeiden sanajalkojen peitossa kävi kaikki hyvin, mutta äkkiä hän joutui aivan aukealle paikalle, jossa hänellä ei ollut pienintäkään piilopaikkaa. Nyt olivat hyvät neuvot kalliit! Hän rohkaisi mielensä ja astui eteenpäin. Samassa silmänräpäyksessä näki Edvard, että valkoinen härkä nosti kuononsa ilmaan, kaapi jaloillaan maata ja sitten kovasti mylvien lähti Alfredin jälkeen, joka kyllä oli päässyt aukeaman yli, mutta ei vielä ollut ennättänyt tammen luo. Nyt oli hätä käsissä! Edvard ei luullut osaavansa härkään niin pitkän matkan päästä, eikä hän myöskään voinut huutaa Alfredille varoittaakseen häntä. Hädissään hän päätti ensin ampua lähimmän härän ja sitten vasta varoittaa Alfredia. Tuumasta toimeen!
Hän tähtäsi ja ampui, mutta hänen kätensä vapisi. Laukaus ei tappanut härkää; se kääntyi vain ja juoksi vastakkaiselle puolelle muun lauman luo. Mutta kuinka oli Alfredin käynyt? Edvard kääntyi katsomaan siihen suuntaan. Valkoinen härkä ei ollut lähtenyt pakoon kuten toiset lehmät ja härät; päinvastoin se tuli yhä lähemmäksi Alfredia, joka kuitenkin jo oli saapunut määrätylle paikalleen puun luokse, ja seisoi valmiina laukaisemaan. Nyt hän ampui, mutta härkä ei kaatunutkaan; se valmistui hyökkäämään hänen kimppuunsa. Nuorukainen heitti pyssyn kädestään salaman nopeudella ja kiipesi puuhun. Hän oli pelastettu. Hän ei kuitenkaan voinut liikkua paikaltaan. Härkä kiersi näet möyryten puuta, niin ettei hän päässyt maahan. Silloin Edvard keksi oivan tuuman. Hän latasi pyssynsä ja ärsytti Virkun härän kimppuun. Siten hän arveli saavansa härän houkutelluksi pois puun luota. Mutta mitä tapahtuu. Samassa Edvard näkee kahden muun härän täyttä laukkaa juoksevan häntä kohti, ja nyt hänen oli pakko itsensäkin kiivetä puuhun, ettei tulisi kuoliaaksi pusketuksi. Siinä kököttivät nyt molemmat veljet puussa. Edvardilla oli kuitenkin se etu, että hänellä oli pyssy mukanaan. Sillä aikaa kun Virkku yhä ärsytti valkoista härkää, houkutellen sitä yhä lähemmäksi ja lähemmäksi Edvardin puuta, olivat molemmat toiset härät tulleet aivan lähelle. Edvard nosti pyssyn poskelleen, tähtäsi ja — pam! siinä kaatui toinen kuoliaana maahan. Hän oli juuri lataamassa pyssyään ampuakseen toisenkin, kun hän äkkiä kuuli Virkun surkeasti ulvovan — härkä oli sarvillaan heittänyt eläinraukan korkealle ilmaan. Samalla hän näki, että Alfredin oli onnistunut päästä puusta alas, siepata pyssynsä ja yks kaks jälleen kavuta oksalleen.
Äkkiä he saivat apua aivan odottamattomalta laholta, nimittäin häriltä itseltään. Ne olivat kenties vanhoja vihamiehiä tai mikä nyt lienee ollut syynä, mutta yhtäkkiä ne ryntäsivät toistensa kimppuun, ja siten Virkku-raiska säästyi toisesta kuperkeikasta. Hetken aikaa tappelivat härät vimmatusti. Silloin pamahtivat Edvardin ja Alfredin pyssyt yhtä haavaa, ja molemmat suuret otukset vaipuivat kuolleina maahan.
Nyt oli vaara ohi. Molemmat veljet laskeutuivat alas pakopaikoistaan ja paiskasivat iloisesti toisilleen kättä.
KAHDESTOISTA LUKU.
Edvard ja Kate.
— Olipa se kova ottelu! huudahti Edvard.
— Tosiaan. Meillä on täysi syy kiittää Jumalaa pelastuksestamme…
Entä koiraparkamme… onkohan se pahoin haavoittunut?