He astuivat Virkun luo, joka makasi aivan hiljaa kieli riipuksissa, se ähki ja uikutti surkeasti. Se ei kuitenkaan vuotanut verta eikä ollut saanut mitään ulkonaista vammaa, mutta kun Edvard tuli hiukan painaneeksi sen kylkeä, päästi se kovan parahduksen. Pojat tutkivat sitä tarkemmin ja huomasivat, että kaksi kylkiluuta oli poikki. Se tuotti tietysti kovia tuskia. Mutta kun Alfred oli tuonut sille vähän vettä hatussaan, alkoi se heiluttaa häntäänsä ja elpyä.
— Kyllä se vielä paranee, sanoi Edvard, — antakaamme nyt vain sen levätä kyllikseen. Ja tarkastakaamme nyt saalistamme… Ajattelepas, Alfred, kuinka paljon lihaa! Meidän täytyy tehdä ainakin kolme kaupunginmatkaa, ennenkuin saamme kaiken myydyksi.
— Niin, mutta kiirettä saamme pitää, sillä ilma alkaa jo lämmetä, joten on vaikea säilyttää liha tuoreena. Jää sinä tänne, minä menen noutamaan hevosen ja kärryt.
— Niin, minä jään tänne pitämään huolta Virkusta, ja nyljen härät sillä aikaa. Lainaapas minulle puukkosi, minun tylsyy pian.
Edvard sai veitsen, ja sitten Alfred pyssy olalla lähti kotiin päin. Kun hän palasi, oli Edvard nylkenyt kaksi härkää, ja Virkku oli taas jalkeilla.
Sitten ryhtyivät veljet nylkemään kolmatta härkää. Kaksi kuormallista täytyi heidän ajaa ennenkuin koko saalis oli saatu kotiin, ja silloin olivat sekä Kimo että pojat perin väsyksissä. Nälissään he myöskin olivat, mutta Alice oli valmistanut heille oivan illallisen, niin että nälkä ja väsymys pian olivat tipotiessään. Pablo oli jo täysissä voimissa ja pisteli tyytyväisenä poskeensa paistia.
— Maistuuko hyvältä? kysyi Alfred ja pani uuden paistinpalan pojan lautaselle.
— Kyllä. Pablo ei saada näin hyvää ruoka kuopassa, vastasi Pablo nauraen.
Hän oli oikein vilkas ja hauska, ja Alice kertoi, että poika oli huvittanut häntä ja Editiä kaikenmoisilla taikatempuilla, muun muassa hän oli heittänyt kolmella perunalla palloa yhtä haavaa, oli saanut lautasen pyörimään hiilihangon päässä ja viiputtanut sitä leukansa päällä.
Hyvissä ajoin seuraavana aamuna lähtivät pojat viemään saalistaan kaupunkiin. He eivät kuitenkaan saaneet kaikkea yhdellä kertaa, vaan täytyi heidän vielä kahtena seuraavanakin päivänä käydä Lymingtonissa. Kun se oli tehty, sanoi Edvard: