— Luulenpa, Alfred, että jo on aika täyttää lupaukseni Oswaldille ja käydä tervehtimässä metsäpäällikköä tai oikeammin hänen tytärtään. Toivoisinpa, että koko juttu jo olisi suoritettu. Minun tekee kovin mieli metsälle taas pitkistä ajoista. Mutta ennenkuin olen puhunut Kate Stonen kanssa, en voi sellaisille retkille lähteä.
— Miksi et? kysyi Alfred kummastuneena.
— Oh, hän saattaisi kysyä minulta, olenko ollut metsästämässä, ja minä… minä… lyhyesti sanoen, minä en tahtoisi valehdella tuolle nuorelle tytölle.
— Milloin aiot lähteä.
— Huomenaamulla varhain.
— Huomenna… maltahan… niin silloin minulla on aikalailla työtä. Perunat on mullattava, ja Pablo saa näyttää mihin hän kelpaa; hän on nyt kyllin kauan laiskoitellut — huomenna hän voi tulla puutarhaan tekemään työtä. Me saamme kovin paljon perunoita tänä vuonna. Se on kyllä hyvä, mutta tiedätkös, Edvard, mitä minä mielelläni tekisin? Tahtoisin aidata pienen maakaistaleen ja koettaa kylvää viljaa. Olisipa muhkeata viedä omia jyviään myllyyn, vai mitä?
— Mutta mistä saisit auran ja hevosia?
— Käsivoimia, Edvard, käsivoimia! Me molemmat voimme kuokkia koko lailla loma-aikoinamme, lantaa taas meillä on yllin kyllin, ja…
— Pelkään vain, että nuo uudet tulokkaat metsän tuolla puolen kieltävät meitä ottamasta maata, keskeytti hänet Edvard.
— Kieltävät! Metsä on kruunun omaisuutta, ja me olemme kuninkaan miehiä emmekä totta tosiaan kysy lupaa Cromwellilta tai parlamentilta. Mutta kiirettä täytyy pitää, ja minä aionkin ryhtyä työhön nyt heti. Nyt kun Pablo on täällä, on meillä enemmän työvoimia. Kunpa vain saisin hänet työhön!… Muuten pitää minun ostaa saha itselleni ensi kerralla kun lähden kaupunkiin. Höyläpenkin tarvitsen myöskin. Ja kuulepas, Edvard, minulla on kerrassaan suurenmoinen tuuma…