— Ei, me emme lyö häntä, sanoi Alfred.
— Mitä hän muutoin toimittaa? kysyi Oswald edelleen.
— Ei mitään. Hän ei ole vielä oikein voimissaan, niin että hän auttaa vain Editiä kanojen hoidossa… niin ja tosiaan, viime yönä hän viritti muutamia ansoja, ja hänellä oli paljon parempi onni kuin minulla. Minä sain vain yhden kaniinin, mutta hän sai kolme kaniinia ja yhden jäniksen.
— Tiedätkö, Alfred, antakaa te hänen vain siinä suhteessa toimia omin päin. Hän on siinä taitava ja se huvittaa häntä. Kovaa työtä ette voi häneltä vaatia… Ja kuulkaahan, Edvard, teidän tai sinun oikeastaan… pitäisi joskus tuoda hänet minun luokseni, jotta hän oppisi tuntemaan tien.
— Sen teen! lupasi Edvard. — Sinäkö lähdet kyytiin, Alfred?
— Kyllä lienee parasta, että Alfred ajaa, sanoi Oswald. — Ei käy päinsä, että metsänvartija näkee minun lainanneen sinulta kärryt, Edvard. Alfredia hän ei tunne.
Kimo valjastettiin siis kärryjen eteen, ja saatuaan ruokaa väelle lähtivät Oswald ja Alfred ajamaan salahaudalle. He tapasivat Tomin paljoa reippaampana; pian hän makasi kärryissä oljilla. Ja sitten lähdettiin ajamaan edelleen metsän halki. Haavoitettu huusi kauheasti, kun kärryt tuon tuostakin tärähtivät epätasaisella tiellä, mutta viimein he kuitenkin onnellisesti saapuivat kotiin hänen asunnolleen.
Vaikea yö oli heillä kaikilla ollut, varsinkin Alfredilla. Hän viipyi nyt pari tuntia Oswaldin luona levähtääkseen vähän, ennenkuin taas lähti matkalle.
— Minä annan kyllä sitten tiedon veljellesi ja sinulle, kuinka Tomin laita on, ja mitä ryövärijuttuja hän sepittää, lupasi Oswald. — Mutta vasta kahden viikon kuluttua voitte minua odottaa.
Koska Kimo halusi takaisin talliinsa, kävi kotimatka nopeasti. Ja Alfred oli niin vaipunut ajatuksiinsa ja suunnitelmiinsa, joita hän rakensi tulevaisuuden varalle, ettei aika hänestä tuntunut lainkaan pitkältä. Äkkiä joku huusi reippaasti "hei", ja Edvard tarttui Kimon suitsiin.