— Hei, Pablo! huusi Alfred mustalaispojalle, joka koko ajan oli maannut ruohikossa heidän puuhaansa katselemassa, — sinusta on kai hauskempi vain katsella; sen kyllä arvaan.
Pablo ei vastannut. Mitäpä hän olisikaan sanonut? Hän ei kerta kaikkiaan kelvannut raatamaan. Sen hän tiesi. Veljekset ryhtyivät taas työhön uudella innolla. He oikein hikoilivat.
— Kovaa työtä, Pablo! sanoi Alfred pyyhkien hikeä otsaltaan.
— Niin, hyvin kovaa. Pablo ei olla kyllin vahva, kuului vastaus.
— Ei, sinä osaat vain virittää linnunansoja ja pyytää kaniineja — sen kyllä tiedämme.
— Niin, vastasi Pablo, — ja te syödä niitä.
Edvard nauroi. — Siinä sait, Alfred. Ja siitä näkee, että kumpikin teette hyötyä omalla tahollanne.
— Molemmat hyviä, sanoi Pablo. — Vahva mies kaataa puita, heikko katkaisee oksat pois. Näin sanoen Pablo tarttui pieneen kirveeseen ja alkoi reippaasti katkaista oksia puiden rungoista.
Alfred vilkutti Edvardille silmää. Hänen juonensa oli onnistunut. He työskentelivät nyt ahkerasti edelleen, kunnes arvasivat päivällishetken olevan käsissä; heillä ei tosin ollut muuta kelloa kuin ruokahalunsa, mutta se ei koskaan erehtynyt, ja kun he saapuivat kotiin, olikin Alice jo kattanut pöydän, ja ruoka oli valmis.
Tytöt olivat hyvin hämmästyneet kuullessaan, että Pablokin oli ollut työssä, ja kun Alfred vielä päälle päätteeksi kiitti hänen ahkeruuttaan, lisäsi Edit siihen: