— Pablo, sinä olet oikein kiltti poika ja ahkeruutesi palkaksi saat kantaa munavasuani illalla, kun tulet kotiin.
— Palkinto sekin, nauroi Alfred.
Iltapuolella alkoi leikki uudelleen, ja illan tullen he olivat kaataneet niin monta puuta kuin tarvittiin. Seuraavana päivänä ajettiin puut kotiin. Sitten kaadettiin vielä muutamia paksumpia puita pylväiksi ja alettiin kaivaa kuoppia pylväitä varten, ja viimein naulattiin säleet suurilla nauloilla pylväisiin. Ja niin oli aitaus valmis. Mutta kokonaista kaksi viikkoa kului, ennenkuin nuo kolme tynnyrinalaa oli saatu aidatuksi, ja sittenkin olivat kaikki kolme työssä aamusta iltaan.
Nyt sai Edvard taas käyttää vapauttaan, hänen alkoikin taas mielensä palaa Oswaldin luo. Hän tahtoi tietää, miten Tomin, tuon lurjuksen laita oli, ja sitäpaitsi hän myöskin halusi kuulla vähän pääkaupungin uutisia. Ehkäpä hän mielellään tahtoi nähdä erästä nuorta tyttöäkin, jonka isää hän ei suosinut, mutta siitä hän ei kenellekään puhunut. Pablon hän aikoi viedä mukanansa, kuten Oswald oli käskenyt.
Alfred neuvoi myöskin veljeään lähtemään. — Mutta kotiin tultuasi saat jälleen lähteä liikkeelle — tai menen minä; jommankumman meistä täytyy lähteä kaupunkiin ostamaan vähän työkaluja ja muita pikkutarpeita. Pablokin tarvitsisi kovin uusia vaatteita.
— Ja minullakin olisi ostoksia, sanoi Alice. — Minulla ei ole maitovateja, ei suolaa eikä pyttyjä. Hulikoita tarvitsen niinikään. Parasta, että kirjoitan teille oikein muistilistan.
— Onko sinulla mitään myymistä? kysyi Edvard.
— Onpa niinkin, minulla on voita.
— Entä sinulla, Edit?
— Minun kananpoikani ovat vielä liian pienet. Mutta kun ne tulevat kyllin suuriksi, saa Alfred myydä ne ja ostaa minulle hanhia ja ankkoja, sen lisäksi tahdon muutamia kalkkunoita. Mutta ensin täytyy Alfredin rakentaa niille asunto, kuten hän on luvannut.