— Minä luulen, että vielä saatte paljon hyötyä pikku Pablosta, sanoi
Oswald.
— Niin minäkin. On oikein hauska nähdä, kuinka hän jo on kiintynyt meihin kaikkiin. Me kohtelemmekin häntä kuin kotiväkeä. — Mutta unohdanpa aivan kysyä kaupungin uutisia.
— Niitä on minulla sekä hyviä että huonoja, Hamiltonin herttua,
Hollannin jaarli ja lordi Capell ovat mestatut.
Edvard huokasi. — Vielä murhia! Emmekö enää koskaan saa kuulla muuta?
Siinäkö kaikki?
— Ei. Skotlantilaiset ovat julistaneet Kaarle Toisen kuninkaaksi.
— Todella! Missä hän on?
— Hän on kai Hollannissa, Haagissa. Mutta pian hän kai lähtee
Pariisiin ja sieltä Skotlantiin.
Edvard oli kerrassaan suunniltaan uutisen kuultuaan. Jos huhuissa oli perää, niin loppuisi hänen hiljainen elämänsä metsässä piankin, sen päätöksen hän nyt itselleen teki. Hänen sydämensä sykki entistä nopeammin, hänen poskiaan kuumotti, ja hänen täytyi juoda aimo kulaus olutta Oswaldin suuresta puukannusta vilvoittaakseen vertansa. Hänen ei enää tehnyt mieli puhella, ja hän pyysi sen vuoksi päästä levolle; hänenhän täytyi nousta varhain seuraavana aamuna.
Pian oli Edvard vuoteessa, mutta hän ei saanut unta levottomilta ajatuksiltaan. Kyllä hän tulee, Kaarle-kuningas, mietti hän. Ja samassa tuokiossa kun hän astuu jalkansa Skotlannin rannalle, on hänellä sotajoukko ympärillään. Ja siinä tahdon minäkin olla.
Ja Edvard Beverley näki kauas tulevaisuuteen, näki itsensä taistelevan nuoren kuninkaan rinnalla… ja kun hän viimein vaipui uneen, uneksi hän vain sodasta ja miekan kalskeesta. Toisenkin kuvan näytti hänelle unenhaltia; hän pelasti Kate-neidin ja hänen isänsä heidän omien puoluelaisiensa väkivallanteoilta — ja sitten hän heräsi. Päivä paistoi iloisesti sisään, ja yks kaks hän oli vaatteissa, haki Turvan tallista ja lähti kotimatkalle.