Saapuessaan sille paikalle, missä kuollut lehmä makasi, ei hän tavannut ainoatakaan elävää olentoa vasikkaa lukuunottamatta. Alfred ja Pablo eivät olleet vielä saapuneet. Mutta lehmä oli tietysti nyljettävä, ja Edvard ryhtyi heti toimeen. Äkkiä alkoi Turva murista, ja siinä saapuivatkin jo odotetut hevosen ja kärryjen kera. Nyt oli saatava kiinni vasikka, joka koko ajan pyöriskeli heidän ympärillään. Mutta sitä ei ollut helppo ottaa kiinni, niin kesytön se oli. Alfred arveli, että Turva ehkä voisi kaataa sen, mutta Pablo tiesi paremman keinon. Hän astui kärryjen luo, otti esille pitkän ohuen nuoran ja laittoi silmukan sen toiseen päähän.
— Nyt saatte nähdä, kuinka Pablo tehdä, hän sanoi. — Näin Espanjassa härkiä pyydetään. Kutsuvat sitä lassoksi, selitti hän. Sitten hän kiersi toiselle puolelle vasikkaa, joka ammui surkealla äänellä parin sadan kyynärän päässä heistä.
— Päästäkää Turva irti vasikan kimppuun, huusi mustalaispoika, ja Alfred totteli. Koira syöksyi vasikkaa kohden ja ajoi sen edellään Pabloon päin, joka seisoi valmiina lasso kädessään. Kun vasikka oli tullut kyllin lähelle, heitti Pablo nuoran ja osui niin tarkasti, että silmukka kiertäytyi elukan kaulaan sievästi. Vasikka oli vankina ja parin minuutin kuluttua se oli hyvässä tallessa kärryjen pohjalla.
— Hyvin osattu, Pablo, sanoi Edvard. — Sinä olet reipas poika, ja vasikka on sinun omasi. Eikö totta, Alfred? Annammehan vasikan Pablolle?
— Annetaan vain, sanoi Alfred. — Sinä olit oikein taitava, Pablo, ja sentähden on vasikka sinun, kuten Edvard ehdotti.
Mustalaispoika ei sanonut mitään, mutta näytti kovin tyytyväiseltä.
Koska Alfred mielellään lähti kaupunkiin, päätti hän seuraavana aamuna ajaa sinne myymään lehmänlihat. Vielä oli hänellä suuri vasu munia ja kolme tusinaa kananpoikia, jotka hänen piti myydä Alicen laskuun. Sitäpaitsi oli Alice antanut hänelle pitkän muistilistan, johon hän oli merkinnyt koko joukon talouskaluja, joita hän tarvitsi jokapäiväisissä askareissaan ja jotka veljen oli määrä ostaa. Pablo sai tulla mukaan, jotta hän vastedes omin päinkin löytäisi Lymingtoniin. Edvard sitävastoin jäi kotiin. Hänellä oli yllin kyllin työtä puutarhassa ja sitäpaitsi ei hän sallinut sisarten jäädä yksin kotiin.
Mutta heti kun Alfred ja Pablo olivat lähteneet, unohtui Edvardilta koko puutarhahomma. Hän otti esille isänsä miekan ja alkoi sitä kiilloittaa, ja kun hän oli saanut sen oikein välkkyväksi, oli hän niin sotaisella tuulella, että heitti pyssyn olalle ja lähti metsiä samoilemaan saadakseen olla yksin ja rauhassa ajatella. Hän kulki, kulki vain umpimähkään eteenpäin, ja tuontuostakin iski joku oksa hatun hänen päästään, siitä yksinkertaisesta syystä, että hän katsoi maahan eteensä eikä ylös puihin. Äkkiä hän kuuli hevosen hirnuntaa.
— Mitä kummaa se on? ajatteli hän ja katsoi ympärilleen. Silloin hän huomasi villejä hevosia, jotka kävivät laitumella, ja suureksi kummakseen hän samassa huomasi joutuneensa aivan oudoille maille. Hän ei vielä koskaan ollut käynyt tässä osassa metsää. Hän ei myöskään koskaan ollut aavistanut, että metsässä oli kesyttömiä hevosia.
— Tottahan osaan kotiin takaisin, arveli hän ja istui hiukan levähtämään. — Kylläpä Alfredin silmät lentäisivät selälleen, jos hän näkisi nuo kauniit hevoset. Edvard päätti kuitenkin kertoa veljelleen löydöstään, ja silloin ei Alfred luultavasti saisi rauhaa, ennenkuin pari hevosta seisoisi hänen tallissaan. — On tietysti hyvinkin vaikea ottaa kiinni noita villejä ratsuja, mutta Alfred ei jätä mitään kesken, kun hän kerran on saanut mitä päähänsä. Hevoset tulivat jotenkin lähelle Edvardia, mutta kun hän liikahti, säikähtivät ne ja lähtivät nelistämään, myrskytuulen tavoin ne kiitivät eteenpäin liehuvin harjoin ja hännät pystyssä.