— Mitähän tietä minun oikeastaan pitää kulkea päästäkseni kotiin, mietti Edvard. Pohjoista kohti. Niin, mutta missä on pohjoinen? Sitä ei ollut helppo tietää. Hän koetti seurata aurinkoa, mutta taivas oli kokonaan pilvien peitossa ja uhkasi sadetta. Hän valitsi silloin tiensä umpimähkään — ja vaipui pian taas syviin ajatuksiin. Mutta mitä kauemmin hän kulki, sitä oudommalta tuntui hänestä seutu, ja viimein hän oli aivan ymmällä.
Oli jo jotenkin pimeä, mutta ei ainoatakaan tähteä ollut näkyvissä. Vähitellen syttyivät kuitenkin taivaan kynttilät, ja Edvard erotti Otavan ja Pohjantähden, jotka vanha Jaakko oli opettanut hänet tuntemaan. Hän suuntasi nyt kulkunsa suoraan pohjoista kohti astuen milloin hiljakseen, milloin taas reippain askelin muistaessaan sisariaan, jotka tietysti levottomina odottivat kotona hänen tuloaan, ja varmaan olisivat kovassa tuskassa, ellei hän ennen yötä joutuisi kotiin.
Rientäessään näin pimeän metsän halki, hän äkkiä näki muutamien puiden välissä ikäänkuin tulikipinän. Hän luuli sitä ensi silmäyksellä kiiltomadoksi, joka maassa loisti, mutta kun valo uudistui, tuli hän ajatelleeksi, että se ehkä johtui piikivestä, jota iskettiin tulirautaa vasten. Ehdottomasti hän seisahtui nähdäkseen, mitä se merkitsi.
VIIDESTOISTA LUKU.
Rosvojen ja murhaajien parissa.
Vielä kerran näki Edvard kipinän tuikahtavan pimeän läpi, ja nyt hän selvästi kuuli, kuinka piikivi iski rautaan. Hän hiipi lähemmäksi ja kätkeytyi paksun puun taakse, josta hän itse näkymättömänä saattoi nähdä kaikki, mitä tapahtui. Hän huomasi miehen, joka oli polvillaan ja piti hattuaan tuulta vasten suojatakseen tulta. Sytytettiin lyhty, joka silmänräpäyksen loi liekkuvaa valoa ympärilleen — sitten oli taas aivan pimeä. Lyhty peitettiin. Edvard aikoi ensin astua tuntemattoman luo kysyäkseen häneltä tietä, mutta sitten hän muutti mielensä. — Tahdonpa ensin hiukan tarkastella häntä, arveli hän, heittäytyi maahan ja ryömi eteenpäin sanajalikon kautta, kunnes hän oli noin kymmenen kyynärän päässä lyhtyä pitelevästä miehestä — tai oikeammin miehistä, sillä nyt hän huomasi, että heitä oli kaksi. He puhelivat keskenään.
— Ei, meidän täytyy vielä odottaa puoli tuntia, sanoi toinen. — Ihmiset, jotka Lymingtonista tuovat hänelle ruokatavaroita ja muita tarpeita, eivät vielä ole ennättäneet poistua. Heidän on tapana lähteä hänen luotaan vasta pimeän tultua.
— Tiedätkö kuka tuo hänelle elintarpeita? kysyi toinen ääni.
— Kyllä, ravintolanisäntä Parlamentinkadulta — olen aivan unohtanut, mikä kilpi hänellä on.
— Ahaa, tiedän kyllä ketä tarkoitat. Vai niin! Hän on ilkeä kuningasmielinen. Hohoo, kyllä me hänet kovalle panisimme, jos vain uskaltaisimme näyttäytyä Lymingtonissa.