— Niin, jos vain… Mutta siinähän solmu onkin. Saattaisipa käydä niinkin, että nuo toiset panisivat meidät kovalle, joka ei olisi kovinkaan mieluista.
Toinen ei vastannut, mutta kysyi hetken kuluttua:
— Hänellä on siis rahoja? Oletko varma siitä?
— Ettenkö olisi! Kyllä hänellä rahoja on, sen saat uskoa. Olen itse seisonut kurkistamassa ikkunaluukun raosta ja näin kuinka hän pudotteli kultarahoja nahkapussista.
Edvard heristi korviaan. Kenestähän he puhuivat? Hiljaa! Nyt puhui toinen taas.
— Kuulehan nyt. Ensin kolkutamme ovelle ja kysymme, eikö heillä olisi tilaa kahdelle vaeltavalle kisällille; mutta ellei se juoni onnistu, jota melkein epäilen, jäät sinä vain seisomaan ovelle ja pidättelet häntä yhä pyynnöillä ja muulla puheella; sillä välin puikahdan minä toiselle puolelle ja koetan, enkö pääsisi sisään takaovesta tai ikkunan kautta.
— Onko hän yksin?
— Ypö yksin. Nimittäin, hänellä on kyllä juoksupoika, joka käy hänen asioillaan, mutta hänestä me kyllä pian suoriudumme… Saatpa nähdä, että kaikki käy vallan mainiosti, ukkoseni. Rehellisyys maan perii — siksipä olenkin valinnut sinut toverikseni, koska tiedän, että voin sinuun luottaa, Ben.
— Niin voitkin, Will. Jokos alamme patikoida kultakolikolta kohti?
— Lähdetään vain! Tämä onkin viimeinen retkeni, sanoi Will, — sillä silloin on minulla niin paljon rahoja, että saatan lähteä Hollantiin. Englannissa alkaa jo maa polttaa jalkaini alla.