— Matkustaako — ei, siihen en minä suostu. Minä jään vanhaan iloiseen Englantiin. Täällä toki ymmärtää, mitä toinen puhuu. Ennen pysyn täällä, vaikka hirttonuorakin uhkaisi, kuin vietän elämäni noiden kömpelöiden hollantilaisten joukossa, mokomien tollojen seurassa, jotka eivät osaa juoda kunnon oluttakaan ja vetävät jalkaansa kaksikymmentä paria leveitä housujaan yhtä kyytiä. Ei, Englantiin minä jään kuin jäänkin. Minä marssin pohjoista kohti, sen totta maar teen — pohjoiseen.
Molemmat kelpo toverit olivat nousseet seisomaan ja lähtivät nyt kulkemaan metsän kautta. Edvard hiipi heidän jäljestään. Hän pelkäsi kovin joutuvansa ilmi, mutta tuuli niin rajusti, ettei hänen askeleitaan kuulunut, vaikka hän monta kertaa tallasi kuivuneita lehtiä, jotka rapisivat hänen jalkainsa alla. He kulkivat, kulkivat ja pysähtyivät vain kerran tarkastaakseen pistoolejaan. Viimein he saapuivat pieneen tammilehtoon, jonka kautta kapea polku johti. He seurasivat polkua, kunnes tulivat aukealle nurmelle, jonka keskellä oli pieni talo. Täällä he seisahtuivat neuvottelemaan, mutta oli niin kova myrsky ja he puhuivat niin matalalla äänellä, että Edvard ei voinut kuulla mitä he sanoivat, vaikka he olivat aivan lähellä häntä. He lähenivät nyt rakennusta, ja Edvardkin muutti asentoaan, niin että hän tuli seisomaan vasten huoneen toista päätyä.
Edvard pani enemmän sankkiruutia pyssyynsä ja jäi odottamaan. Miehet tekivät nyt kuten olivat päättäneet, toinen jäi rakennuksen etupuolelle, toinen hiipi takapuolelle. Vähän myöhemmin kuuli Edvard sen, joka seisoi ovella rukoilevalla äänellä pyytävän yösijaa, mutta hän ei saanut vastausta. Hän alkoi silloin takoa ja potkia ovea ikäänkuin hän aikoisi murtaa oven, mutta oikeastaan hän vain tällä lailla melusi, jotta hänen kumppaninsa rauhassa saisi murtautua sisään takaovesta. Edvard, joka oli kuullut konnien keskustelun, ymmärsi heidän juonensa, ja hän piti Williä tarkoin silmällä. Tämä olikin todella saanut ikkunan auki takaoven luona ja seisoi nyt sen alla pistooli kädessä. Salaman nopeudella kohotti Edvard pyssyn poskelleen ampuakseen miehen, kun samassa sisältä kuului liikettä, ja kimeä ääni huusi: — He tulevat sisään takaovesta! Mies laukaisi pyssynsä avonaisen ikkunaa kautta, kuului kiljahdus, mutta samassa tuokiossa laukaisi Edvardkin pyssynsä ja rosvo kaatui maahan.
Yks kaks latasi Edvard uudelleen pyssynsä ja samassa hän kuuli, että pääovi kiskaistiin auki. Pari laukausta pamahti, sitten vallitsi kuolon hiljaisuus. Hän riensi toiselle puolelle taloa ja oli kompastua ruumiiseen, joka pitkänään venyi kynnyksellä. Hän astui ruumiin yli huoneeseen, missä surullinen näky kohtasi hänen silmiään. Lattialla makasi mies, kuollut tai kuolemaisillaan, ja puolikasvuinen poika oli polvillaan hänen vieressään katkerasti itkien.
— Älkää pelätkö, minä olen ystävänne, sanoi Edvard, otti kynttilän, joka oli huoneen toisessa päässä ja asetti sen lattialle haavoitetun viereen, tutkiakseen hänen tilaansa. — Nouse, poikani, sanoi hän, — ja salli minun katsoa, voinko olla avuksi.
— Oi ei, huudahti poika. — Hänen verensä vuotaa kuiviin.
— Riennä noutamaan vähän vettä, niin olet kiltti poika, käski Edvard.
— Minä sillä aikaa katson mihin hän on haavoittunut.
Mutta ikävä kyllä — kaikki apu oli turhaa. Kuula oli sattunut miehen niskaan kaulanikamien yläpuolelle, ja veri virtasi ulos hänen suustaan tukehduttaen hänet. Hän oli kuitenkin vielä tajuissaan, mutta ei voinut puhua muuta kuin viittaamalla. Hän viittasi itseensä ja pudisti päätään ikäänkuin osoittaakseen, että hän pian kuolisi; sitten hän käänsi katseensa poikaan, joka juuri toi vettä ja katsahti sitten Edvardiin rukoileva ilme silmissään. Nuorukainen ymmärsi heti, että kuoleva pyysi häntä pitämään huolta pojasta ja hän vastasi liikutettuna:
— Minä ymmärrän teitä ja lupaan ottaa poikanne luokseni. Hän kuuluu tästä hetkestä alkaen meidän perheeseemme.
Tuokioksi kirkastivat ilo ja kiitollisuus miehen kalmankalpeat piirteet, hän tarttui pojan käteen ja laski sen Edvardin kouraan. Mutta nyt olivat hänen voimansa lopussa, ja kun uusi verivirta pulpahti haavoista täyttäen hänen suunsa, vaipui hänen päänsä taaksepäin ja hän kuoli.