Kun Edvard huomasi, ettei hänen apuaan enää tarvittu, jätti hän pojan kahden kesken isän kanssa ja meni katsomaan, olivatko molemmat rosvot kuolleet. Hän otti kynttilän ja tutki tarkoin Beniä, joka makasi kynnyksen vieressä, hän oli saanut kuulan aivoihin ja oli kuollut. Sitten Edvard laski kynttilän lattialle, otti pyssyn käteensä ja meni rakennuksen taakse, jossa toinen rosvo oli kaatunut. Hän oli vielä elossa ja Edvard kuuli hänen voihkivan.

— Ben, Ben, Jumalan tähden, vähän vettä. Minä olen mennyttä miestä,
Ben.

Edvard palasi sisään, toi vesiastian ja nosti sen kuolevan huulille.
Kun hän oli juonut, kuiskasi hän:

— Kiitos, Ben, kiitos, ja katkonaisin sanoin hän lisäsi: Minä huomaan, että kuolen —. Mutta sinä tiedät tammen — salama on siihen iskenyt — mailin päässä täältä. Oih, minä kuolen —. Kolme kyynärää siitä — eteläänpäin — sinne kaivoin kaikki rahani — ne ovat sinun — oi, vielä vettä! Mies koetti juoda taas ruukusta, jota Edvard piteli hänen edessään, mutta samassa hän kirkaisten lyyhistyi kokoon ja heitti henkensä.

Edvard siirsi nyt Benin ruumiin syrjään ja sulki porstuan oven, samoin sulki hän ikkunan, jonka Will oli repinyt auki. Sitten tarkasti hän lähemmin poikaa, joka tiedotonna lepäsi lattialla kasvot hengettömän isänsä rintaa vasten. Edvard nosti hänet varovasti syrjään ja katseli murhattua miestä; hän ei nähtävästi ollut talonpoika, siksi oli hänen partansa liian hyvin hoidettu ja hänen sormensa liian hienot ja valkoiset; ne kädet eivät olleet työmiehenkourat.

— Siskoni ja minä emme nähtävästi ole ainoat, jotka elämme valepuvussa tässä metsässä, ajatteli Edvard. — Mitähän nyt teen poikarukan suhteen?

Hän katseli ympärilleen ja huomasi, että sisähuoneessa, jonka ovi oli auki, oli vuode. Hän kantoi pojan sinne ja laski hänet vuoteelle, sitten hän toi vähän vettä ja hautoi hänen kasvojaan sillä. Vähän ajan kuluttua poika avasi silmänsä. Samassa tuokiossa hän muisti mitä oli tapahtunut ja purskahti katkeraan itkuun. Edvard ymmärsi; että hänen läsnäolonsa ei tällä haavaa ollut välttämätön, ja hän vetäytyi hienotunteisesti hiukan syrjään antaakseen pojan rauhassa vuodattaa kyyneliään. Väsynyt kun oli illan vaiherikkaista tapauksista, istuutui hän isättömän pojan vuoteen ääreen ja vaipui syviin ajatuksiin. Hän ajatteli, miten omituisesti kohtalo tänä iltana oli johdattanut hänen askeleensa, muisti Jaakko Armitagen rauhallista kuolemaa ja vertasi sitä niiden kolmen miehen hirveään loppuun, jotka tänä iltana olivat tästä maailmasta eronneet.

Hetkisen kuluttua huomasi Edvard, että poika oli vaipunut uneen. Hän antoi poloisen levätä tietäen, että uni on paras lääke tuskissa ja murheissa. Mutta pian alkoi hän itse käydä nälkäiseksi, ymmärrettävästi kyllä, illallista hän ei ollut syönyt, ja aamu alkoi jo sarastaa. Hän avasi kaapin ja löysi vähän ruokaa sekä pullon viiniä. Edvard söi ja joi, kummalliselta tuntui taas maistaa viiniä, se muistutti entisiä onnellisia aikoja rakkaassa Arnwoodissa, Viini ehkä vaikutti sen, että hän hetken kuluttua vaipui sikeään uneen. Kun Edvard heräsi, oli aurinko jo korkealla, ja hän ymmärsi nukkuneensa jotenkin kauan. Hän avasi varovasti porstuan oven, ja astui ulos tutkiakseen taloa ja sen ympäristöä. Edellisenä iltana oli ollut niin pimeä, ettei hänellä voinut siitä olla selvää käsitystä. Talo oli niin kokonaan pensaikkojen ja puiden peitossa, että hänen oli mahdoton erottaa mitään aukeamaa. Vasta kauan etsittyään onnistui hänen löytää polku, jota hän ja rosvot edellisenä yönä olivat kulkeneet. Pitkin tätä polkua hän nyt kulki, kunnes saapui metsään, mutta seutu oli hänelle tuiki vieras, joten hän ei tullut hullua hurskaammaksi. Hän päätti nyt palata takaisin taloon ja herättää pojan, kenties voisi tämä antaa hänelle tietoja siitä, missä päin oltiin. Hän oli juuri kääntyä, kun äkkiä kuuli koiran haukkuvan kappaleen matkan päässä, sillä lailla kuin koiran on tapana haukkua päästyään oikeille jäljille. Ääni läheni lähenemistään — ja kukapa tuolla livistää häntä vastaan ellei hänen oma koiransa, uskollinen vanha Turva, joka seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyy häntä syleilemään. Ja aivan sen kintereillä seuraavat Alfred ja Pablo.

Ei ole helppo sanoa, kuka heistä oli iloisin tästä odottamattomasta kohtauksesta. Turva hyppäsi korkealle ja nuoli Edvardin kasvoja, ja molemmat veljet heittäytyivät toistensa syliin, Alfredin silmissä kimaltelivat ilonkyyneleet. — Jumalan kiitos, me löysimme sinut kuitenkin, Edvard! Missä olet ollut ja mitä on tapahtunut? Meillä on ollut kauhea yö. Viimein sai kelpo Pablomme oivan tuuman, hän tahtoi koettaa eikö Turva voisi löytää jälkiäsi. Hän antoi sen haistaa vanhaa nuttuasi ja koe onnistuikin. Turva pääsi vihdoin jäljillesi johdattaen meidät tänne. Me seurasimme sitä ja kuljimme mitä ihmeellisimpiä mutkia. Olimme jo kerrassaan kadottaneet kaiken toivon, ja nyt — tässä sinä olet.

Edvard puristi mustalaispojan kättä ja kiitti häntä.