— Kuinka kaukana olemme kodista, Alfred? kysyi hän.
— Noin pari mailia, tuskin enemmän, arveli veli.
Edvard kertoi nyt muutamin sanoin yön monivaiheiset tapahtumat ja vei sitten Alfredin ja Pablon viidakon halki pienelle talolle. Ehdottomasti vavahtivat: pojat nähdessään murhattujen ruumiit. Sitten he neuvottelivat mitä ensin olisi tehtävä. Edvard ehdotti, että Alfred menisi Oswaldin luo ilmoittamaan tapahtumasta; hän saattaisi sitten kertoa asiasta metsäpäällikölle, jonka velvollisuus kai lähinnä oli ottaa asiasta selkoa. Toiset hyväksyivät Edvardin ehdotuksen, ja Pablo lupasi heti juosta kotiin kertomaan Alicelle ja Editille, että Edvard-veli oli terve kuin kala, hyvissä voimin ja pian palaisi kotiin.
— Entä poika, Alfred? Edvard sanoi. — Mitä hänen suhteensa teemme?
— Missä hän on?
— Hän nukkuu. Mutta kun hän herää, täytyy minun kai viedä hänet kotiin. Talossa on sitäpaitsi koko joukko arvokkaita esineitä, ja ne täytyy pojan saada pitää. Rahoja oli vainajalla myöskin rosvojen puheista päättäen. Mutta siihen tarkoitukseen tarvitsen hevosen ja kärryt. Mies oli luultavasti kuningasmielinen, niin ainakin rosvot väittivät, ja siinä tapauksessa lankeaa hänen omaisuutensa parlamentille. Mutta sitä minä en salli, se olisi väärin poikarukkaa kohtaan. Vai mitä arvelet, Alfred? Olisitko sinä tahtonut ajaa Oswaldin luo?
— En, en suinkaan. Parasta on, että turvaudun vain omiin sääriini. Minä ennätän kyllä ajoissa Oswaldin luo ja muista, että sinulla täytyy olla runsaasti aikaa saadaksesi pojan omaisuuden siirretyksi meille.
— Olet oikeassa. Sinä menet nyt siis metsävoudin ja herra Stonen luo, ja sinä, Pablo, riennät kotiin, sanot minulta sisarilleni terveisiä, valjastat Kimon kärryjen eteen ja ajat tänne hyvää kyytiä. Minä jään tänne ja asetan kaikki järjestykseen, niin että pääsemme kotiin niin pian kuin mahdollista.
Alfred ja Pablo lähtivät siis kumpikin eri taholle ja Edvard meni herättämään poikaa.
Orpo oli jo hereillä, kun Edvard astui sisään. Hän itki taas isäänsä ja oli aivan epätoivoissaan. — Mihin minä poloinen joudun, vaikeroi hän nyyhkyttäen.