— Kuulepas, poikani, sanoi Edvard lempeästi, — minä lupasin isällesi hänen kuolinhetkellään, että sinun ei tarvitse kärsiä mitään puutetta, ja lupaukseni on minulle pyhä. Sinä saat asua meidän luonamme yhdessä sisarieni, veljeni ja minun kanssani, ja me pidämme sinua oikein hyvänä.
— Onko teillä sisaria?
— On kaksi. Pian tulee hevosemme noutamaan meitä, silloin ajamme täältä pois ja yöllä sinä nukut makeasti minun kattoni alla. — Sanopas, kauanko olet asunut täällä?
— Vähän yli vuoden.
— Kenen on tämä talo?
— Isäni osti sen, koska hän luuli saavansa elää täällä rauhassa ja turvassa kenenkään tietämättä. Hän oli näet paennut vankilasta, jossa hän istui odottaen tuomiotaan. Parlamentti oli tuominnut hänet kuolemaan.
— Hän oli siis kuninkaalleen uskollinen?
— Niin, se oli hänen ainoa rikoksensa.
— Silloin saat olla huoleti, poikani. Minä ja veljeni olemme myöskin kuninkaan miehiä koko sydämestämme. Sanon tämän siksi, että voisit luottaa meihin. Koska talo oli isäsi, on kai kaikki irtaimisto myöskin hänen? kysyi Edvard edelleen.
— Kyllä, kaikki tyynni.