Nyt nolostui hän katsellessaan ympärilleen. Toverit kuorsnasivat. Venhe seisoi kiveen hangaten. Ja kivellä lojui eläin, joka katsoa muljotti häneen. Hän ei ollut koskaan nähnyt hylettä ja pelästyi sentähden nyt peräti. Hän luuli hylettä itse paholaiseksi.
Nopeasti otti hän airon ja puulasi venheen ulos rannasta.
Hän koetti herättää kivenhakkaajia mutta nämä vain kääntäytyivät unessaan. Silloin istuutui hän ja alkoi ohjata. Hän et ollut koskaan ohjannut purtta eikä hänellä ollut aavistustakaan koko purjehtimistaidosta.
Hän asetti purjeen kullekin puolelle. Se auttoi, sillä hänellä oli purjetuuli. Ja kuinka hän nyt siinä puuhailikaan ruorin kanssa — eteenpäin kulku kävi.
— Se menee hyvin! — tuumi reppuri. — Ja hän nosti tuulessa nenäänsä lasisilmineen. — Kyllä he nolostuvat, kun heräävät. Minun ajatukseni mukaan tulee Lysekil tuohon suuntaan.
Niin purjehti hän pursineen muutamaan kapeaan vuonoon. Kuinka mieletöntä tämä on tietää jokainen länsirannikkolainen, joka ei kanna romulaatikkoa.
— Minun puolestani maatkoot. He saavat nähdä, että minä osaan purjehtia.
Hän hymyili riemuiten. Vähitellen alkoi hän kuitenkin arvella, sillä kuta etemmä hän purjehti, sitä ahtaammaksi kävi kulkuvesi. Vuoret ikäänkuin ryömivät hänen päälleen.
Nyt alkoi hän ymmärtää tulleensa väärää tietä. Ja nyt tahtoi hän herättää toisetkin.
— Ehkäpä minä pääsen tästä reiästä. Odotahan!