Ja hän antoi mennä.
Pian oli hän vuonon pohjukassa. Ja kohta jutkahti venheen pohja savikkoon.
Siinä se seisoi.
— Ah, herran tähden! — kirkui hän. — Nouskaa ylös!
Hän ravisteli noita vaateliaita matkustajia. Silloin heräsivät he vihdoinkin, hieroivat silmiään ja tervehtivät häntä sellaisilla suloisilla sanoilla kuin:
— Suusi kiinni!
— Mitä hittoa siinä huudat, senkin punatukkainen silmälasikäärme?
— Me olemme kiinni! Me olemme kiinni!
— Oletko sinä kiinni? Myötkö sinä väärennettyjä kankaita, mokoma ryökäle?
Mutta sitten he näkivät, missä olivat ja kuultuaan reppurin sanovan: 'Minä luulin sen menevän Lysekiliin!», purskahtivat he äänekkääseen nauruun. He heittäytyivät tuhdoille selälleen ja olivat läkähtyä. Niin hauskaa oli tämä heidän mielestään. Vähät he välittivät koko asemastaan.