Hans oli jonkun aikaa ääneti, mutta sitten alkoi hän kuleksia ympäri huonetta ja nuuskia Ernstin työkaluja.
— Mitä sinä katselet?
— Oh, en mitään.
Mutta nyt alkoi Ernst epäillä.
— Et kaiketi luule, että minä, Hans —?
— Nyt sanoit sen itse. Ha, ha, kuinka pelästyneeltä sinä näytät. Totta puhuakseni tulin tänne katsomaan, etkö sattumalta olisi pistänyt sitä takkisi alle. Takkisi on ollut mukana näpistelyissä ennenkin. Muistatko papin kanoja, hä?
— Vaiti, Hans! Minähän sain siitä selkääni. Minä olen saanut rangaistukseni. Et saa repiä tuota vanhaa taas esiin. Se on unhoitettu. Minä olin sellainen poikanen silloin.
— Unhoitettu? Sellainen ei unhoitu koskaan. Sinusta voi luulla mitä tahansa.
— Minä en ole ottanut sinun puukkosahaasi. Jos sen sanot vielä kerran, niin —!
Hän puristi nyrkkiä ja kasvonsa olivat tulipunaiset.