Tarina näytti innostavan Erikssonia ja hän näytti mietiskelevältä.
— Niin. Ernst ei ole luotettava, ei. Jos osaat oikein vaieta, Hans — Eriksson tirkisteli ympärilleen, puodissa ei ollut ketään muita — niin saat sinä kuulla jotakin, jonka Ernst teki talvella, vaan josta minä en ole tahtonut puhua. Sillä minä en tahdo juoruta, näes.
— Oh, herra jumala, puhukaa!
— Niin, näetkös —
Ja niin syntyi kuiskaillen uusi juttu.
Ernst oli tullut muutamana päivänä puotiin ja näyttänyt vähän omituiselta. Hän osti sokeria ja kahvia ja jauhoja. Se nousi kahteen kruunuun. Niin antoi hän kahden kruunun rahan. Hänen, Erikssonin, piti ottaa juuri raha käteensä, mutta kömpelyydessään pudotti hän rahan peltipöydälle. Erikssonista kilahti se vähän oudosti. Sillä ei oikeastaan ollut mitään kilahtavaa ääntä. Hän piti sitä päivänvaloa vasten.
— Kyllä, kyllä se on oikea — tuumi Ernst ja yritti nauraa. Mutta se ei kuulunut luonnolliselta.
Eriksson viskasi rahan pöydälle. Se putosi raskaasti kuin lyijy.
— Hitto soi, se ei ole sittenkään oikea — tuumi Eriksson. — Ernst tekee vääriä rahoja.
— Onko Eriksson hullu?