— E-en, mutta raha on hullu. Tämä on lyijyä, tämä, ja Ernst on vetänyt tinaa päälle.
Mutta silloin tuli Ernst pois laidoiltaan.
— Oh, hyvä kauppias! Elkää tehkö minua onnettomaksi! Antakaa se minulle takaisin! Minä olen sellainen raukka. Minulla ei ollut yhtään rahaa, vaimoni on sairas, hän saa kohta pieniä, olemme kärsineet nälkää pari päivää — minä en voinut hankkia — mitä piti minun tehdä — minä valmistin tämän — minä valvoin koko yön saadakseni sen oikeaksi — oh, antakaa se minulle takaisin — jos minä saan sen — en minä enään koskaan tee niin — hyvä Eriksson!
— Ei, minä pidän sen kaikessa tapauksessa. Minä olen rahainkokooja.
Joka päivä ei saa näin harvinaisia rahoja.
— Mitä aikoo kauppias tehdä?
— En tiedä. Mutta rahan minä pidän. Minä panen sen lompakkooni. Mutta ettette enää tarvitseisi nälkää nähdä, niin saat pitää tavarat. Kauppa on kristillisesti tehty.
— Ja niin meni Ernst — lopetti Eriksson kertomuksensa. — Mies-raukka!
— Missä Eriksonilta on raha? — kysyi Hans.
— Saanko sen nähdä?
— Se käy kyllä päinsä. Sitte Eriksson otti rahan esiin. Hans tarkasteli sitä ja löi pöytään. Väärä se oli.