— No, olemmeko jo perillä? — kysyi äiti.

— Kyllä, nyt menemme sillan yli.

He kulkivat yli pienen sillan, jonka alitse keväisellä vauhdilla riensi syvä vesipaljous, ja saapuivat myllymäelle.

Pekka lauleli ylhäällä myllynkivien jymisevään tahtiin, pauhasi niin, että sitä kuullessa olisi voinut tulla aivan kuuroksi. Siinä oli jotakin loihdittua tuossa kumeassa pauhussa ja siipien viuhinassa… huss… uss…

Ne leikkasivat ilmaa niin, että se pilvenä kasvoihin painui. Kaiken tämän seasta voi eroittaa silloin tällöin Pekan yksinäisen, kimeän rallatuksen…

— Nyt menemme sitten ylös myllyyn, sanoi äiti.

Hän hapuili toisella kädellään.

— Näettekö siipiä? — kysyi Frans ja kävi ruosteenkarvaiseksi.

— En.

Frans päästi äidin käsivarrestaan ja meni siipien sivuitse myllyn portaille.