Niin meni hän äkeissään.
Minun täytyi keksiä jotakin ajan vietteeksi. Lopuksi minä keksinkin.
— Tiedätkö mitä — sanoin minä — jos sinä opettaisit minua piaanoa soittamaan.
Hän nauroi kohti kulkkuaan.
— Niin, mutta sillä tavalla saisimme me kumpikin jotakin tekemistä. Ja sinä saisit riidellä oppilaallesi niin paljon kuin haluttaisi.
Tämä näytti voittavan hänet. Me alotimme.
Minä olin kerrassaan auttamaton, ja yhtä myötään löi hän minua sormille. Mutta me pitkitimme sitä kahdeksan päivää — hänestä se varmaan oli hauskaa.
Istuimme hyvin lähekkäin vieretysten…
Mutta lopulta aloin minä katsella paljo enemmän häntä kuin nuotteja.
Silloin punastui hän ja sanoi, etten minä kelvannut pianistiksi.
Niin me sitten lopetimme.