Niin kului aika. Olimme jo helmikuussa. Ei mitään kirjaa luettu niinkuin allakkaa. Kun Elinin syntymäpäivä tuli, virkistimme itseämme lasillisella viiniä ja söimme kunnon tortun.
Mutta muuten elimme me yhtämittaisesssa välinpitämättömyydessä. Ruoka pantiin pöydälle koneellisesti — me söimme koneellisesti. Keskustelu supistui sanoihin »hyvä päivä», »hyvää yötä», »kiitoksia ruoasta.»
Sanomattomasti ikävöitsimme me jotakin keskeytystä yksitoikkoisuuteen.
Kuka voi kuvailla iloamme, kun renki muutamana aamuna törmäsi kertomaan, että Tora oli saanut vasikan!
Istuimme aamiaispöydässä — Elin ja minä syöksyimme suoraa päätä navettaan.
Siellä seisoi Tora pahnoillaan ja pikku vasikka läheisessä pilttuussa.
Elin oli kerrassaan ihastunut, hän ei ollut koskaan nähnyt niin sievää eläintä. Hän sanoi tahtovansa sen ylös huoneesensa.
Nyt alkoi alituinen juokseminen vasikan katsontaan. Me olimme löytäneet esineen, joka voi herättää meissä kiintymystä. Ja kerran pakoon säikäytetty ystävyytemme palasi takaisin.
Me hyväilimme vasikkaa ja annoimme sen nuoleksia käsiämme. Kilpailimme huomataksemme elukassa uusia kehitysasteita.
— Kas, se saa oikeat pienet sarvet.