Niin sai Pietari Ollinpoika maakaistaleensa muutamassa sisämaan pitäjässä. Ja rakennusaineita sai hän. Silloin alkoi hän ja poika kohottaa tupaa.
Se oli ahdas. Mutta he sopivat.
Heillä oli perunamaansa ja ruispeltotilkku. He viljelivät maata eivätkä nähneet merta yhteen vuoteen.
Mutta kun vuosi oli kulunut ja kevät tuli ja myrskyt törmäsivät sisämaahan ja ilmassa hajahti meren tuoksu, silloin ukko meni seudun korkeimmalle vuorelle. Hän oli poissa kauvan, ja poika ihmetteli, että mihinkä hän on mennyt. Vihdoinkin palasi hän laaksoon.
— Missä isä on ollut?
— Ulkona kävelemässä.
— Teidän ei pitäisi kävellä niin paljon. Te ette jaksa.
— Oh, jaksan kyllä. Ja kyllähän istua jaksaakin. — Pietari Ollinpoika oli istunut vuorella pari tuntia ja katsellut merelle päin, vaikka hän ei nähnyt merta.
Ikävä häntä vaivasi. Mutta sitä hän ei tahtonut ilmaista pojalle.
Mutta ikävä kasvoi. Ja kerran oli ukko poissa koko päivän. Turhaan poika häntä etsi.