Kalapaikalla hämmästyttiin, kun nähtiin heidän palajavan.
— Vanha väki ei koskaan tiedä, mitä tahtoo — arvelivat nuoret laivurit.
— Oletteko hulluja? — huusi Pietari Ollinpoika. — Luuletteko te, että mereen voi kyllästyä! Joskin se anastaa niin paljon, ei siltä voi olla siitä pitämättä.
— No, pojasta? — kysyttiin. — Mikä hänestä tulee?
— Merimies hänestä pitää tulla! Ja Jumala varjelkoon — vakuutti hän pojalle — sitä päivää, kun sinä taas menet maata tonkimaan.
— Ettekö pelkää menettävänne häntä?
— Jos minä hänet menetän, on se kaikessa tapauksessa meri, joka hänet ottaa — vastasi ukko vakavasti.
Ja niin salvoivat he tuvan uudelleen uloimmalle kukkulalle. Ja siellä istuu Pietari Ollinpoika vielä tänäkin päivänä ja katselee merelle, jossa hänen poikansa on.
Siihen hän ei enään koskaan kyllästy.
Vahinkolaukaus.