Kymmenennen kerran puhutteli nyt Kerttu isäänsä. Tämä istui tuvan pöydän ääressä ja kuunteli synkkänä. Nyrkkiin puristettua kättään piti hän pöydällä.
Hän antoi tyttärensä puhua loppuun. Mutta hänen suupielensä, värähtelivät, suuri laivuripartansa vavahteli ja silmissä loisti outo leimu kun ne liikkuivat jäykkien kulmakarvojen alapuolella.
Kun tytär oli puhunut loppuun ja ääntänyt viimeisen rukoilevan: »Isä» — sanoi hän ankarasti:
— Kyllä olet kalu!
— Niin, mutta minä pidän hänestä niin paljon.
— Niin, sinulla on hurjat silmät kuin apinalla, niin pian kuin vaan saat jonkun nähdä. Sinun täytyy heretä katselemasta, sanon minä. Sillä minä en sitä tahdo.
— Hän on niin kunnon poika, isä.
— Kyllä, hän juo ja tappelee kuin husaari. Hänhän on oikea tappelupukari. Eikö hän antanut Joonakselle sinimarjaa silmiin äskettäin, niin että poika ei voinut nähdä kahdeksaan päivään.
— Kyllä, mutta nyt näkee hän taas.
— Sinä tulet onnettomaksi mokoman kanssa, sanon minä.