Hän oli saapunut edellisenä iltana ja me olemme tahallamme jättäneet kertomatta kohtauksen, jonka Saaran suuri muutos teki niin liikuttavaksi ja surulliseksi; kuitenkin olisimme kyllä suoneet lukijan näkevän miehekkään kyyneleen vierivän laamannin poskelle, kun hän laski jälleen löydetyn tyttären äidin syliin; olisimme kyllä tahtoneet näyttää tuon onnettoman raukan, kun hän makasi kädet ristissä lumivalkealla raittiilla tilalla, johon äiti itse oli levittänyt hienot lakanat, miten hän katseli lasta, jonka vuode oli hänen vuoteensa vieressä, ja omaisiaan, jotka hellästi ympäröivät häntä; sitten hän katsoi taivaasen voimatta lausua mitään. – Me olisimme suoneet kenen hyvänsä näkevän Jacobin pariskunnan ensimmäisenä iltana lapsuudenkodissaan ja miten heidän ympärillään hyörivät Adam ja Jacob, kaksoiset Jonatan ja David, samoin Sem ja Set ynnä Salomon ja pikku Alfred.
He olivat sirovartaloisia ja erittäin sieviä lapsia, kaikki puettuina samalla tavalla tummaan puseroon, ja sen päällä oli lumivalkea paidankaulus, joka jätti kaulan paljaaksi kukanvarren tavoin, jonka päässä kukka loisti värikkäänä ja sievänä. Solakkaa miehustaa ympäröi kapea, kiiltävä nahkavyö.
Semmoinen oli berserkkien keveä joukko.
Mutta palatkaamme valoisaan aamuhetkeen. Eeva ja Leonore olivat puutarhassa omin käsin poimimassa muutamia valitun kauniita astrakaaniomenia ja päärynöitä, joiden oli määrä koristaa päivällispöytää. Kastepisarat vielä kimelsivät niissä ja viimeisen kerran valaisi aurinko niiden purppuranpunaista kylkeä kullallaan tilhien visertäessä. Siskot olivat puhuneet Saarasta, pikku Elisestä, joka heidän piti kasvattaa sekä Jacobista, ja heidän puheensa oli iloinen; sitten he käänsivät keskustelunsa muihin aineihin.
«Ja tänään – lausui Leonore – lähetät vastauksesi eversti R**lle. Viimeisen kieltosi! Ja tunnet olevasi vallan tyytyväinen?»
«Niin, täydellisesti; oi Leonore! Miten sydän voi muuttua! En voi nyt ensinkään käsittää että kerran rakastin häntä!»
«Oli kuitenkin kummallista että hän uudestaan kosi sinua, ja näin monen vuoden eron jälkeen! Hän mahtoi kuitenkin rakastaa sinua enemmän kuin ketään muuta, jota on hakkaillut.»
«Sitä en usko; mutta ... oi Leonore! katsos tuota kaunista omenaa! Se on vallan läpikuultava! Yllätkö siihen? Et! Kyllä! jos kiipeät tuolle oksalle!»
«Pitääkö minun nähdä niin paljon vaivaa? Sehän on kauheata! No täytyneehän minun! Mutta ota minut syliisi jos putoan.»
Siinä heidät keskeytti Petrea, jonka ulkomuodosta jo voi päättää, että hänellä oli jotakin tärkeätä kerrottavaa.