«Katso tässä, Eeva», hän lausui pistäen kirjoitetun paperin hänen käteensä «tässä on sinulle vähäsen aamulukemista. Nyt ainakin tulet vakuutetuksi siitä, mitä et tähän asti ole tahtonut uskoa! Ja minä sanon sinua pölkyksi, kiveksi, sieluttomaksi ja sydämmettömäksi koneeksi, ellet tämän perästä ... niin naura sinä nyt vaan, mutta et todellakaan naura enää sen luettuasi. Leonore! Tule sinäkin, Leonore kulta; sinunkin täytyy lukea, ja sitten myönnät minun olevan oikeassa. Lukekaa siskot, lukekaa!»
Siskot lukivat seuraavat assessorin kirjoittamat muistiinpanot.
«Onnellinen yksinäinen vähäpätöinen! Hän saapi kypsyä ja virkoontua rauhassa.[8] Ihanat sanat! ja vielä enemmän, – todet.
Löytölapsi on osoittanut ne tosiksi. Hän oli sielultaan ja mieleltään sairas, kyllästynyt maailmaan ja itseensä. Mutta hän oli niitä halpoja, huomaamattomia ja siten hän sai olla paljon yksinään, yksinään raittiissa, hiljaisessa metsässä; yksinään suuren lääkärin kanssa, joka yksin voi parantaa sydämmen syvät haavat ja – hän on tullut terveemmäksi.
Nyt alan käsittää suuren arkiaatterin ja hänen minulle määräämän elintavan. Pelkäsin itsekkäisyyden turmiota ja tahdoin juoda lääkkeeksi lemmen jumalaisjuomaa. Mutta hän sanoi: «Jeremias, ei sitä juomaa, vaan kieltäymyksen! Se on enemmän vertapuhdistavaa.»
Olen juonut sen. Olen lempinyt häntä kaksikymmentä vuotta, vaatimatta vastarakkautta ja ilman toivoa.
Tänään täytän kuusikymmentä kolme vuotta. Enenevä tuska kyljessäni on käskenyt minun hylkäämään potilaitteni rappuset ja se ilmoittaa minulle, ettei minulla enää ole monta porrasta hautaani. Sallittakoon minun elää jäljellä olevat päiväni yksinomaisemmin hänen hyväksensä, «Ukon ruusussa» tahdon elää hänen hyväksensä, sillä testamentissani on määrätty että «Ukon ruusu» on tuleva hänen omaksensa, että se on Eeva Frankin.
Tahdon kaunistaa sen hänelle; tahdon istuttaa sinne puita ja kauniita kukkia. Viinirypäleitä ja ruusuja aion siellä viljellä. Ikä hänetkin kerran saavuttaa, saattaen hänenkin kauneutensa lakastumaan ja kuihtumaan. Mutta silloin Ukon ruusu kukkii hänelle ja rakkauteni tuoksu siunaa häntä, kun ruma ukko ei enää vaella maan päällä. Eeva ottaa armaat siskonsa luoksensa sinne ja siellä he kuuntelevat lintujen liverryksiä ja ihailevat auringon loistoa sen valaistessa ja lämmittäessä maailman suloisia esineitä.
Tahdon virkistyä näistä aatteista niinä yksinäisinä kuukausina tahi – vuosina, jotka siellä elän. Kyllä monikin päivä tuntuu raskaalta ja yksinäiset illat pitkiltä! Kyllä tuntuisi hyvältä jos siellä olisi lähellä armas ja lempeä ystävä, jolle joka päivä voisi sanoa: hyvää huomenta! Aurinko paistaa ihanasti! tahi – sen ollessa pilvessä, – jonka silmistä näkisi paremman auringon; – ystävän, jonka seurassa voisi nauttia kirjoista, luonnosta – kaikesta minkä Jumalan hyvyys meille antaa; – jonka kättä voisi puristaa viimeisenä, vaikeana hetkenä ja sanoa: hyvää yötä. Me kohtaamme toisemme jälleen – rakkauden – Jumalan luona!
Mutta ... mutta... Löytölapsen ei pitänyt löytää kotia maan päällä!